— Odota hetki, sanoi miss Long; — et ole kertonut mitä Ruth teki ja näkikö hän sinut —
— Oi ei — tietysti juuri se minun olisi pitänyt kertoa! Hän käänteli ensin pöydällä olevien kirjojen sivuja ja sitten kirjahyllyssä olevia.
— Lukiko hän mitään niistä?
— Oi ei — ei edes kirjojen nimiä, lehteili vain sivuja, miss Long.
— Näkikö hän sinut?
— Ei, hän ei katsonut minuun päin kertaakaan. Sitten hän löysi kielon — se oli aika kuivunut — mietin etsikö hän juuri sitä ja se muistutti minua Florasta - tiedättehän ketä tarkoitan, miss Long? Ajattelin häntä enkä nähnyt Ruthin poistuvan huoneesta. Juoksin hänen jälkeensä, mutta silloin kello soi illalliselle, enkä enää nähnyt Ruthia ennen kuin hän tuli ruokasaliin.
— Kiitos Maggie-kulta — kerroit oikein hyvin.
— Uskovatko he Ruthia nyt, miss Long?
Miss Long katsoi ympärilleen ja kuiskasi: — Kyllä — voit mennä tunnillesi nyt, Maggie.
— Miss Long, tytöt sanoivat, — olemme käyttäytyneet epäystävällisesti Ruthia kohtaan — saammeko mennä pyytämään häneltä anteeksi? Ja voitteko te antaa meille anteeksi?