Miss Long kutsui Maggien takaisin ja sanoi: — Sano Ruthille, että haluan nähdä hänet. — Hän jatkoi: — Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. Yksi sana vielä; kun Maggie oli sairas, Ruth ajatteli, että tuo pikku tyttö voisi todistaa hänen syyttömyytensä, mutta vaikka niin ei olisi ollutkaan, minä olisin sen voinut tehdä!
Kaikki näyttivät hämmästyneiltä.
— Ja, — hän lisäsi, — aivan yksinkertaisesti — se nide, josta kirjoituksesi oli otettu, ei ollut silloin täällä! Olin lainannut sen ystävälleni, ja sen mikä nähtiin Ruthin kädessä on täytynyt olla eri nide!
— Voi miss Long, sopersi Jane, — olkaa kiltti, älkää sanoko enempää!
Olen hyvin pahoillani — se oli kokonaan minun syyni!
— Mutta, miss Long lisäsi kuuluvasti, — missä on palkinto? emme saa unohtaa sitä.
Se oli Janella. Hän oli tuonut sen takaisin antaakseen sen jonkun toisen haltuun — jonkun, josta hän oli ollut tietämätön siihen aamuun asti. Hän antoi sen miss Longin käteen; ja nähdessään Ruthin ilmestyvän kuistilta, hän ja muutamat muut menivät tätä vastaan, kenties kertoakseen hiljaa, kuinka pahoillaan he olivat ja saadakseen suudelman anteeksiantamuksen merkiksi. He toivat Ruthin mukanaan, mutta tämä karkasi heiltä ennen kuin he olivat ehtineet aivan puiden luokse, ja hän juoksi miss Longin luo, joka nousi ja tervehti häntä lujalla syleilyllä. Ruth kuiskasi, — Kiitos teille ja kiitos Jumalalle! — ja sitten tytöt ympäröivät hänet ja yrittivät pyytää anteeksi, mutta hän ei antanut heidän sanoa sanaakaan; hän ei halunnut keneltäkään muuta kuin suukon — mutta hän näytti hyvin onnelliselta, samoin kuin miss Long.
— Ja nyt palkintosi, sanoi viimeksi mainittu.
— Olisin mieluiten ottamatta sitä vastaan, kiltti miss Long, aivan totta.
— Olisit mieluiten ottamatta, lapsi kulta! miksi, mitä herra Taylor sanoisi? Se kuuluu varmasti sinulle —
— Juuri niin — juuri niin, sanoivat kaikki. — Kukaan muu ei ole ansainnut sitä. Herra Taylor sanoi niin.