* * * * *
Tuli sitten se merkkipäivä, jota Ruth oli niin kauan odotellut. Hitaasti asteli pieni joukkue kirkkoa kohden. Moninaiset mielentilat kuvastuivat noissa nuorissa kasvoissa. Toiset olivat miettiväisiä, nöyriä, vakavia, jopa surullisiakin, toiset salaperäisen näköisiä muutamat huolettomia, vapaita, iloisia. Ruthin kalpeilla kasvoilla kuvastui suru ja Joen vielä syvempi, voimakkaampi. Hän käveli toisten jälessä nojaten isänsä käteen.
Miss Long oli mukana. Kun hänen vanhimmat ja rakastetuimmat oppilaansa Ruth ja Alice polvistuivat saadakseen siunauksen, tunsi hän enemmän kiitollisuutta, kuin pelkoa, vaikka hän tiesi, että se aika vasta oli alkava, jonka hänen kylvöstään piti hedelmän kantaa.
Tullessaan miss Longin ja Alicen seurassa kirkosta ei Ruth huomannut kahta naista ja erästä selin seisovaa miestä. Hän kuuli mainittavan nimensä ja hätkähti. Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi hän Duncanin suutelon otsallaan. Hän hämmentyi vielä enemmän, kun Duncan sanoi: — Pitääkö sinut esitellä? — Hän seurasi Duncanin katsetta — puna syöksyi hänen poskilleen — Lizzie! —
Ilon kyyneleet verhosivat koko ympäristön sumuvaippaan. Miss Longin kasvot loistivat nähdessään rakkaimman oppilaansa eikä Alice suinkaan ilonpurkauksissa toisista jälelle jäänyt. Toinen nainen oli Lizzien äiti, ja häntä kuvataksemme emme tarvitse muuta sanoakaan.
Koululle tultua seurasivat moninkertaiset jäähyväiset, sillä suuri osa tytöistä lähti kesälomalle, niiden joukossa Brownie. Maggie-raukan suru oli sangen kova-äänistä, ja hän näytti pitävän Duncania erikoisena vihamiehenään, tietysti sentähden, että tämä ryöväsi hänen ystävänsä. Ennen eroa kuitenkin tehtiin sovinto. Maggie kysyi Ruthilta luuliko tämä voivansa olla onnellinen erottuaan koulusta. Ruth hymyili, ja Duncan kehoitti häntä tulemaan itse katsomaan.
Illalla oli taas hiljaista. Kaikki olivat matkustaneet, Alicekin. Ruthin tunteisiin sekautui iloa ja surua, iloa sentään enemmän. Veljen kanssa keskustellessaan moitti hän tätä vaiteliaisuudesta, kyseli moneen kertaan Lizzien tulosta Bermudaan, heidän tutustumisestaan ja monista muista asioista.
— Näetkös, Ruth, kaikki on sinun syysi. Sinä kerroit Lizziestä niin paljon, ja sanoit hänen olleen niin hyvän sinulle, ja kun minäkin toivoin saavani jonkun, joka olisi hyvä minulle, niin ajattelin, että tämähän sopiikin oikein hyvin.
— Lizzie on hyvä kaikille, Duncan — olen niin kovin iloinen, että saan hänet sisarekseni.
— Sitä toivon, rakas Ruth. Olen kovin kiitollinen tästä Jumalan johdatuksesta — ja muistakin. Olen oppinut paljon ja Lizzie opettaa minua enemmän.