— Eilen juuri sain häneltä kirjeen. Hän sanoo, että saan olla lupa-ajan koululla, ja ettei silloin ole mitään koulutyötä, olen ikäänkuin miss Longin vieraana. Mutta sallithan minun tulla tänne usein, sallitko? Ja pieni pää nojasi hyväillen Debyn olkapäätä vastaan.
— Sallin, lapseni! Ja toivon, että saamme lupa-ajan kulumaan niin nopeasti, että hämmästytte.
— Kuten silloin, kun avasit silmäsi sen pimeän kävelymatkan perästä,
Alice, sanoi Ruth.
Debby halusi kuulla siitä ja sitten Pollysta ja Joesta. Tunti kului niin äkkiä, etteivät he olleet ollenkaan ehtineet kotimatkaa ajatella, kun miss Long jo odotti portilla. Ruthin juostessa heti häntä vastaan sanoi Debby Alicelle:
— Rakas Alice, teidän sijassanne antaisin minä Ruthin tarjota teen.
— Minkätähden, Debby?
— Osaksi sentähden, että hän on nuorin, mutta erittäin siksi, että se olisi epäitsekästä, ja minä tietäisin, että tahdotte tulla äitinne kaltaiseksi, Alice.
— Minä koetan — ja luovun siitä, Debby, jos se sinusta on parempi, vaikka, lisäsi hän hiljaa, — tule katsomaan. Hän juoksi toisten luo ulos.
Ruth oli koettanut tottua siihen ajatukseen, ettei hän saisi nähdä Duncania ennenkuin lupa-ajan jälestä, mutta kun toiset iloisesti keskustelivat matkasta, täytyi hänen itkuansa pidätellen juosta tiehensä. Lapsiraukka oli kuvitellut lupa-aikansa erittäin hauskaksi, ja nyt hänen täytyi viettää sen tuntemattoman rouvan luona vieraassa paikassa. Hän tiesi, että Duncan oli tarkoittanut tällä hänen parastaan. Hän ajatteli, että meri-ilma häntä virkistäisi. Miss Long ajatteli samoin, sillä hän huomasi, että koulutyö oli tehnyt hänet entistä kalpeammaksi. Muutoin olisiki hän mielellään pitänyt Ruthin luonaan. Kuitenkin jäi alkuperäinen suunnitelma voimaan, ja Ruth odotti vierailua enemmän pelolla kuin ilolla.
Ruth toivoi sydämestään ja uskoi varmasti, että Alice saa palkinnon, vaikka hän väliin pyysi, että tämä vähän hillitseisi itseään, jos voi, sillä hän oli kuullut, että harvoin saa sitä, mitä toivoo.