— Sanoiko hän todellakin niin? Kenelle? Milloin?
— Niin, näetkös, hän menee ensi kevännä ulkomaille — olen unohtanut nimen, mutta johonkin Länsi-Intiaan kai se oli — ja eräs tytöistä ihmetteli, että hän voi matkustaa seutuun, missä ei pidetä säännöllistä jumalanpalvelusta.
— Ja mitä hän sanoi, sano se minulle ihan sillä tavalla, sanoi Ruth innokkaasti.
— No, hyvä, hän sanoi juuri näin, vastasi Alice ikäänkuin kirjasta: — etkö usko, että siellä, mihin Jumala meidät lähettää, on helpointa olla hyvä? — Ja minusta oli hauskaa, että Lizzie osasi antaa niin kauniin vastauksen. — Eikö sinustakin?
Mutta Ruthin ajatukset harhailivat ympäri. Äkkiä sanoi hän: — Kiitos, Alice, paljon kiitoksia! Olen niin iloinen Lizzien sanoista ja uskon, että se on totta. — Vasta muutaman minuutin kuluttua muisti hän kysyä, miksi Lizzie matkustaisi, ja eikö hän koskaan palaisi.
— Ei koskaan! — sanoi Alice. — Kuten tiedät, lopettaa hän silloin koulunsa, mutta en tiedä, miksi hän ulkomaille matkustaa. Ehkä hänen vanhempansakin menevät.
Ruth suri sitä, että hän niin menettäisi parhaan ystävänsä vanhemmista tytöistä, mutta rukoillessaan: tapahtukoon sinun tahtosi, ajatteli hän, että matka lady Douglaan luo oli varmaan hänelle hyväksi, koska Jumala hänet sinne lähetti.
Ennen nukkumista Ruth ja Alice juttelivat hiukan Joesta. Hän oli miss Longin ystävällisestä toimenpiteestä tullut aivan eheän puvun ja kenkien onnelliseksi omistajaksi. Mutta kirjarahoja ansaitsi hän edelleenkin itse, vaikka tarvittavasta määrästä puuttui enää sangen vähän. Alice kertoi Joen luonteen kuvauksena, että hän vaivaistalolle mennessään oli nähnyt kaksi poikaa vimmatusti tappelevan, ja hän oli harmikseen huomannut, että pääpukari ja samalla voittaja oli Joe, heidän nykyinen ystävänsä. Mutta ennenkuin kertomus oli lopussa, nukahtivat molemmat.
Seuraavana aamuna hänen odotellessaan vuokravaunua ja sen konduktööriä, Joea, viemään häntä, hänen tavaroitaan ja miss Longia asemalle, tuotiin hänelle kirje Duncanilta. Mutta ennenkuin hän ehti sitä lukemaan, tuli vaunu rämisten, ja pian heilui hän Mellestovin pääkatua pitkin kirje kouraan puristettuna. Kuka olisi voinut lukea kirjettä vuokravaunussa. Hänen täytyi se säästää junaan.
Miss Long jätti hänet konduktöörin huostaan, ja matkan päässä olisivat hänen ystävänsä vastassa. Suutelo, vihellys, ja ensi kerran eläissään oli hän yksin matkalla. Mutta nyt oli kirje luettava, eikä hän huomannut ollenkaan ympäristöään ennenkuin se oli tehty — ei ollut aikaa vastata matkatoverien, vanhan herran ja rouvan ystävälliseen puhutteluun. Mutta rautatievaunussa ei ollut yhtä helppo lukea, kuin kotona, kirjaimet hyppelivät kuin irlantilaiset porsaat niin, ettei niitä voinut lukea. Sen hän kuitenkin sai selville, ettei hän voinut saada Duncania kotiin koko lupa-ajalla, ja että hänellä oli niin paljon puuhaa, ettei voinut sanoa, milloin palaisi. Kotona ehkä olisivat nämä tiedot aiheuttaneet muutamia kyyneliä, mutta Ruthin nykyisessä asemassa oli niin paljon uutta, ettei hän joutanut ottamaan selvää oliko hän iloinen tai vihainen. Hän ajatteli, että kirjeen loputtua aika tulee varmaan pitkäksi, mutta aika kului katsellessa puita, huoneita ja eläimiä, jotka näyttivät lentävän takaperin, ja hän suorastaan hämmästyi, kuin seuraavalla asemalla konduktööri ilmoitti, että hän oli perillä ja pyysi hänen istumaan paikallaan sillä aikaa, kun hän kuulusteli oliko kukaan häntä vastaan ottamassa. Samassa kuului: "Onko siellä eräs pieni tyttö Mellestowista?" Ruth hypähti pystyyn, mutta mitä hän sitten teki, kerromme seuraavassa luvussa.