SEITSEMÄS LUKU.
Valter ja Ted.
— Mikä aasi sinä olet, Ted! Etkö voi mennä hakemaan tavaroita? Neuvoisin sinua kantamaan ne vaunuun itse, jotta saisit siihen käyttää vähän sitä liiallista voimaasi, sillä muussa tapauksessa en tahdo vastata seurauksista miss Leighin suhteen.
Viimeisiä sanoja lausuessaan kurkisti puhuja hymyillen vaunun ovesta. Ne olivat sangen kauniit kasvot — kalpeat ja vaaleaveriset, siniset silmät ja kreikkalaiset piirteet. Valter Douglas näytti hyvin gentlemannimaiselta, hän tiesi sen itsekin. Hän oli pitkä ja hoikka, ja näytti noin viidentoista vanhalta. Miellyttävästi hymyillen sanoi hän:
— Saanko saattaa teidät vaunuun? Minun tuulihattu-veljeni pitää huolta tavaroista.
Ruth vastasi hyvin ujosti: "kiitos," mutta tunsi samalla itsensä oikein naiselliseksi ja suureksi, kun Valterin häntä huolellisesti auttaessa kantajat kunnioittaen hattuaan hänelle nostivat.
— Äitini oli pahoillaan, että kylmettyminen esti häntä itse tulemasta teitä vastaan, mutta minä lupasin tehdä parhaani. — Tämä sanottiin erittäin kohteliaasti kääntyen vieraaseen. Samassa tuli Ted vallattomasti hymyillen ja kantaen itsensä kokoista matkalaukkua hartioillaan.
— Tule tänne, sir! — huusi Valter, tänne, sinä poika-tolvana, puhuttelemaan miss Leighiä!
— Minun täytyy saada tämä ensin vaunuun — ja hymy, vielä leveämpi, ilmestyi hänen kasvoilleen.
— Ei, seis, seis! — huusi Ruth. Se ei totisesti ole minun.