Mutta Ted retusti sen radan ulkopuolelle ja heitti kolisten maahan sanoen: — Mitä nyt voin vielä tehdä hyväksenne, miss Leigh.
Ruthin suojelija tähtäsi sangen kovan puustin Tedin korvallista kohti, mutta tämä väisti sen huudahtaen: — Siinä on palkinto siitä, että melkein katkaisen selkäni teidän palveluksessanne!
— Valter sanoi: — Olkaa hyvä miss Leigh, nouskaa vaunuun, menen hakemaan tavaranne. Ja jos Ted kerran eläessään voi olla järkevä olento, pysyy hän luonanne, kunnes tulen.
Ruth nousi kuomivaunuun. Hän odotti, että Ted, eli kuten meidän luultavasti nyt on häntä kutsuttava, mr Edvard Douglas, olisi myös tullut, mutta tämä vastasi hänen äänettömään viittaukseensa: — Ei, en uskalla, kun Valter on mukana! Hän sanoo aina, että olen liian likainen — ja lienenkin, lisäsi hän nolona katsellen mustuneita paljaita käsiään. — Mutta ulkopuolella onkin hauskempaa. Eikä teidän tarvitse pelätä, miss Leigh, kun minä ajan kotimatkalla, minä en olekaan mikään huono piiska.
Ruth silmäsi pelästyneenä kuskilaudalle, mutta hän tyyntyi, luonnollisesti siellä oli ajaja.
— Älkää sanoko tätä Valterille, jatkoi Ted, mutta minä tiesin, ettei se ollut teidän matkalaukkunne. Se oli erään vanhan naisen, jolla oli kaksi koiraa, ja joka piti tavaroistaan sellaista melua, etten voinut välttää kiusausta kantaa yhden hänen sadasta yhdestänsä radan toiselle puolelle. Oli hauskaa kuulla, miten hän huusi kantajille ja samalla hyväili ja mämmitteli naurettavia rakkiaan.
— Mutta, sanoi Ruth ujosti, — minusta se ei ollut oikein. Mitä minä olisin tehnyt, jos joku olisi vienyt matkalaukkuni!
— Niin, mutta te ette olekaan mikään vanha rouva, jolla on räkyttäviä koiria mukana, te!
— Mutta viettehän takaisin sen, viettehän?
— Kuinka voin oikeastaan jättää teidät? Valter käski minun pitää huolta teistä.