— Niin kyllä, mutta minä tulen hyvin toimeen. — Oi, olkaa niin hyvä, tehkää minun mielikseni.
— Hyvä, menen katsomaan, mutta mitä kantamiseen tulee, niin on se liika vaatimus, — selkääni pakottaa vieläkin.
Hän juoksi pois. Puolen minuutin kuluttua kurkisti hän ja kuiskasi Ruthille: — Kaikki hyvin, vanha rouva on löytänyt sen, mutta Valter on täällä — hyvästi! — Samassa oli hän jo kuskilaudalla ja kutitteli hevosia piiskalla.
Valter istui Ruthin vieressä ja luetteli hänelle ohi kulettavien kylien ja suurempien tilojen nimiä.
— Kurkistakaa ulos sille puolelle, sanoi hän äkkiä — saatte nähdä meren.
Niin, siinä se oli! Ei vaalean sininen, kuin kesäjärvi, vaan auringon paisteessa kimaltelevien "vaahtopäiden" peittämä. Se oli Ruthille uutta. Hän hypähti puoleksi ylös, ja Valter luuli hänen aikovan taputtaa käsiään, mutta hän ei sitä tehnyt. Sen tien käänteessä näkyvistä kadotessa sanoi hän hiljaa huoahtaen: — En ole sitä ennen nähnyt, — kuinka se on kaunis!
— Niin se on todella! Ja vaikka minä olen ollut täällä koko ikäni, en ole sitä nähnyt kahta kertaa samanlaisena. Ja kuitenkin on se vanhan ystävän kaltainen, joka minua toivottaa tervetulleeksi koulusta kotiin.
Ruth näki nuo suuret siniset silmät täyttyvän kyynelillä. — Hän rakastaa varmaan merta, — ajatteli hän. — Minä en voi siitä pitää, koska se vei Duncanin. — Mutta hän muisti, että se tuo hänet takaisin, ja sitä ajatellessa hänenkin silmänsä kyyneltyivät.
Samassa jyrähti vaunu suurta kiveä vastaan. Valter hyppäsi ylös, mutta Tedin iloinen naama peitti vaunun akkunan. — Kaikki hyvin poikaseni, huusi hän kaikuvalla äänellään.
Pian saapuivat he suurelle valkoiselle veräjälle, ja ennenkuin he ehtivät oikein pysähtyä, avasi Ted sen muka nöyrästi kumarrellen.