— Toivoisin vaan tietäväni yhtä paljon kuin sinä! — sanoi hän avosydämisesti. — Valter ja äiti luulevat, etten välitä siitä, mitä kirjoissa puhutaan, en hyvästä, enkä mistään, mutta todellisuudessa teen sen, Ruth. Ei aina, mutta hyvin usein. Toivoisin, että opettaisit minua. Kuka sinua on opettanut?
Ruth hymyili ajatellessaan, että hän muka tietäisi enemmän, kuin Ted. — Älä usko, että minä voin sinua opettaa, sanoi hän ja lisäsi hiljaa: — mutta luulen, että Jumala on opettanut minua pitämään joulusta.
Kun ei Ted sanonut mitään jatkoi hän säteilevin silmin: — "Luonnollisesti tiesin jo aivan pienenä päivän merkityksen, mutta en ajatellut sen tuloa koskaan ennen, kuten nyt, olen niin odottanut tuota kaunista hymniä: Kuule, enkel'-laulu kaikuu."
— Mutta Jumala ei opeta kaikkia, Ruth, sanoi Ted surullisesti.
— Luulen, että hän sen tekee. Hän rakastaa kaikkia, Ted, mutta he eivät aina tahdo oppia.
— Minä olen varmaan sellainen, Ruth, joka ei tahdo oppia.
— Oi, älä sano niin! — vastasi hän vakavasti; tulet varmaan tänään iloitsemaan joulusta kirkossa! Oi, niin, miten täynnä kirkko onkaan tänään! Eikö olekin? Olin unohtanut sen, niin, tänään täytyy kaikkien olla onnellisia!
— Toivoisin olevani enemmän sinun kultaisesi, Ruth.
Urkujen ensimäiset säveleet kiirehtivät heidän askeleitaan. Takaisin tullessa ei puhuttu enää siitä asiasta, mutta Ruth oli huomannut, että Ted oli kirkossa paljon vakavampi ja hiljaisempi, kuin edellisenä sunnuntaina.