Retkiä.
— Rakas Ruth, haluttaisiko sinua tänään tulla ajelemaan Valterin ja minun seurassa? Aijomme vieraisille muutaman peninkulman päähän ja viivymme siellä hetkisen.
— Meneekö Edvard, lady Douglas?
— Ei, sanoi hän hymyillen, — — eikä sinun siis tarvitse pelätä. Tee, kuten tahdot.
— Kiitos! Luulen, että jään mieluummin kotiin.
— Ja minä, sanoi lady Douglas, — koetan toimittaa Edvardin johonkin pitemmälle kävelyretkelle, jotta voit olla rauhassa.
Lady Douglas poistui ennenkuin Ruth ehti selittää, että hän jäi kotiin etupäässä sentähden, että Tedkin jäi. Vaunu oli tuskin lähtenyt, kuin tuo paneteltu Ted syöksyi huoneeseen huutaen: — Hei, Ruth, mikä hauska tyttö sinä oletkaan! Tiesin sinun olevan täällä. Olen iloinen, ettet lähtenyt tuolle kymmenen peninkulman [Englannin penik. = 1,6 km] matkalle saadaksesi istua puoli tuntia tuolin syrjällä ja kuunnella äidin kertovan, kuinka hänen poikansa ovat edistyneet ja kasvaneet ja vastata kysymyksiin, kuinka monta poikaa teidän koulussa on, ja millä luokalla olet. Minä vihaan sellaista. Kerran lupasin äidin kanssa vieraisille mennessäni kirjoittaa suurilla kirjaimilla nuo tiedonannot paperille. Ja minä teinkin sen.
— Ted, kuinka voitkaan?
— Niin, näetkös, se ei onnistunut, sillä Valter huomasi sen juuri kun meidän piti astua huoneeseen — enkä minä koskaan voi unohtaa hänen kiukkuista naamaansa. Minua vieläkin naurattaa. Hän on luotu vetämään vanhoja rouvia nenästä, mutta minä en ole, ja siinä se eroitus onkin. Mutta nyt, hattu päähäsi; sinä olet hyvä tyttö, ja jollei meidän ajeluretkellämme ja meidän vierailullamme ole hauskaa, niin en tiedä, mitä huvi onkaan!
— Mitä tarkoitat, Ted? Meidän ajelullamme! Eikö äitisi ottanut vaunua?