Eräänä iltana, kun he kaikki olivat kokoontuneet sinne, ja toiset luulivat hänen nukahtaneen, sanoi hän yht'äkkiä:
— En voi käsittää, kuinka se pyörä meni rikki, äiti, Taffy ei sitä kumminkaan mihinkään loukannut.
Ruth ei voinut enää pidättää itseään. Hän heittäytyi polvilleen sängyn viereen ja huudahti: — Oi, Valter, oi lady Douglas! Voitteko antaa minulle anteeksi? Se oli minun syyni!
— Mitä nyt, Ted? Mitä tämä merkitsee? — sanoi lady Douglas. Eilen sanoit, että olit rikkonut vaunun ja kieltänyt Ruthin kertomasta sitä. Mitä hän nyt tarkoittaa?
— Ei, ei, sanoi Ruth, — hän ei tiennyt, että aioitte mennä ajelemaan, mutta minä tiesin. Se oli aivan minun syyni, ja minä olen toivonut saavani pyytää sinulta anteeksi, mutta ethän sinä voi, Valter — ei, olen varma, ettet voi!
Mutta Valter kohotti hänen päätänsä ja suuteli häntä otsalle.
Pian kerrottiin tarkoin koko tapaus. Lady Douglas oli liian kiitollinen poikansa parantamisesta voidakseen olla vihainen rikollisille. Vihdoin Ted kysyi:
— Mikä pelästytti Taffyn?
— Se kulki aluksi hyvin, sanoi Valter, ja luulen, että minussa lopultakin on suurin syy. Me tulimme erään mustalaisleirin ohi — — —
— Lyönpä vetoa, että ne olivat juuri samat, joita me etsimme Sandy
Lanessa, keskeytti Ted.