— Antakaa hänen olla yksin vähän aikaa, ja jos hän ei sitten tule alas, menen hänen luokseen.
Hänen oli vaikea pysyä päätöksessään, sydän heltyi ajatellessa tuota pientä orpoa ja äidin vakavaa toivomusta, että hän olisi sekä äiti että isä tuolle pienelle "ruskeasilmälle". Hänen miettiessään jotain lohdutuskeinoa avautui ovi hiljaa ja tyttö tuli sisään yhtä tyyneenä kuin äsken. Hänellä oli mukanaan kirja ja pieni jakkara, jonka hän asetti lähelle veljeä, istuen siinä aivan hiljaa ja vilkaisten vähän väliä tarvitseisiko hän jotain. Kun sitten veli sanoi hänelle hyvää yötä ja tuon tavallisen "Jumala sinua siunatkoon, kultaseni," ei hän ollenkaan vastustellut. Hän kuiskasi vaan: "sano vielä kerran." Hän teki sen ja sanaakaan lausumatta meni tyttö tyyneenä ja vakavana hoitajan seuratessa häntä.
Niin kului viikko. Ruth oli aivan muuttunut, mutta jokaisen minuutin, minkä veli oli kotona, tahtoi hän viettää hänen seurassaan. Matkapäivän edellisenä iltana kertoi veli kaikki mitä hän tiesi miss Longin koulusta — että siellä oli neljätoista tyttöä, kaikki muut paitsi yksi häntä vanhempia. Ja tästä yhdestä toivoi hän Ruthin saavan itselleen ystävän ja toverin. Hän sanoi, että ystävällinen miss Long pitäisi hänestä, ja oli varma siitä, että Ruth pitäisi myöskin miss Longista. Ja hän puhui suuresta puutarhasta ja leikeistä. Mutta mikään ei näyttänyt häntä erityisesti huvittavan. Mutta kun veli sanoi:
— Ja minä kirjoitan sinulle hyvin usein ja sinunkin pitää kirjoittaa.
Silloin vastasi hän innostuneesti:
— Ja sinun pitää kirjoittaa minulle kaikki, mitä sinä olet ajatellut, kuten sinulla on ollut tapana puhella minulle, ja minä ilmoitan sinulle edistynkö vai en. Voi, siitä tulee hauskaa! Olen niin iloinen, kun muistit kirjeet!
Mellestowiin oli pitkä matka, mutta lopultakin, kahden junanvaihdon perästä, Ruth ja hänen veljensä istuivat Mellestowin ainoassa vuokravaunussa, joka rämisten kulki pikkukaupungin parasta katua pitkin. He ajoivat vanhan holvikaaren alitse ja pysähtyivät erään portin edustalle, mistä näkyi kulmikkaista kivistä tehty, hiukan jylhän näköinen, yksinäinen rakennus, johon johti kapea kreikkalainen pylväskäytävä. Vaunu avattiin ja kuljettaja ilmoitti: "tässä asuu miss Long, sir." Pian olivat he perillä. Nähtävästi tiedettiin heitä odottaa, sillä ennenkuin he ehtivät soittaa, avattiin ovi ja heidät saatettiin sangan mukavaan ja kodikkaaseen huoneeseen, minkä iloisuus ja valoisuus heitä ihan hämmästytti.
Vasemmalla oli lasinen kaksoisovi, joka johti täyteläiseen kasvihuoneeseen, perällä suuri kaari-akkuna, auki maahan saakka, ikäänkuin houkutellakseen koettamaan eikö pehmeimmän ruohon ja ruusuntuoksun vetovoima sittenkin voita tuota sisäistä viehätystä. Seuratkaamme nyt noiden kahden ystävämme esimerkkiä ja seisahtakaamme hetkiseksi tuon kaariakkunan luo tarkastelemaan näköalaa. Mainitsimme jo ruohokentän ja ruusut. Niiden takaa näemme matalan, villistä kanervista muodostuneen aidan, puutarhan ainoan näkyvissä olevan rajan. Kauempana näkyy korkea niinipuu, minkä haarojen välistä välkkyy leveä virta; sitä voisi luulla järveksi. Pienet purjeet, joita sen pinnalla joka puolella vilkkuu, näyttävät pieniltä pisteiltä. Ne ovat ainakin peninkulman tai kahdenkin päässä. Virran takana näkyvä maa on niin kaukana, että hädin tuskin eroittaa pienet asunnot ja valkoisen kirkon puiden välistä. Duncan oli juuri huomannut ne pienet purjeet ja pyysi sisarensa katsomaan, miten aurinko paistoi niihin, kun miss Long astui sisään. Ruthin valtasi pelko ja vapistus. Mutta kun miss Long veti hänet luokseen ja katsoi häntä ystävällisesti silmiin, tunsi hän ensi kerran että koulu ei ollut ainoastaan se paikka, jossa hänen piti niin pian kuin mahdollista tulla "hyväksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi," mutta että hän siellä voi saada ainakin yhden sellaisen ystävän, jolle voi uskoa huolensa ja joka rakastaisi häntä. Hän oli vaiti kun he joivat teetä ja veli puhui ensin hänestä itsestään ja sitten siitä, että hän saisi alkaa kaikki alusta, sillä hän pelkäsi, "että hän oli pieni taitamaton raukka, koska hän ei ollut saanut säännöllistä opetusta", ja sitten eräästä ystävästä, joka oli neuvonut häntä valitsemaan tämän koulun. — Ruthin ajatukset harhailivat ympäri: lastenkammariin kotona, kouluhuoneeseen, rautatielle ja kohdistuivat vihdoin raitiovaunupoikaan, johon hän — kummallista kyllä — oli kovin ihastunut, vaikka tämä oli hyvin repaleinen ja likainen. Hän olisi varmaan ollut kaunis poika, jos hänen kasvonsa olisivat olleet puhtaat. Duncan matkusti heti teen juotua kotiin, hänen toimensa eivät sallineet viivyttelemistä. Vuokravaunu tuli häntä taasen hakemaan, ja kun niillä ei ole tapana odottaa, eivät jäähyväiset voineet tulla pitkällisiksi. Ehkä se olikin parempi, sillä ennenkuin Ruth ehti tuntea eron tuskaa, oli se jo tehty, vaunu lähtenyt ja miss Long yksin hänen vieressään. Ruth ei koskaan itkenyt vieraiden ihmisten nähden, nytkin hän katsoi vaan häntä silmiin ja tarttui pienellä kädellänsä hänen käteensä. Ruth teki sen niin nöyrän ja luottavaisen näköisenä, että miss Long tuskin voi pidättää kyyneliään sanoessaan: "Sinun täytyy aina tulla minun luokseni, minä autan sinua." Ja he menivät yhdessä ylös portaita ja olivat hyviä ystäviä siitä hetkestä aikain.
Miss Long avasi kouluhuoneen oven, ja Ruthista tuntui, kuin olisivat sadat silmät häntä katselleet, mutta pian jatkoivat kaikki neljätoista tyttöä taasen työtänsä; koulu oli alkanut jo kuusi viikkoa sitten. Ruth sai paikkansa miss Longin pöydän vieressä. Alice, ainoa, jonka tästä joukosta tunnemme, kutsuttiin esille, ja ne "kaksi pienokaista," kuten heitä sittemmin nimitettiin, saivat tutustua toisiinsa. Alice otti työnsä ja istuutui Ruthin viereen. He silmälivät salavihkaa toisiansa, ainoa keino, jolla he tuttavuutta rakensivat. Vihdoin kysyi Alice: — Oletko ennen ollut koulussa?
— En koskaan — vastasi Ruth.