— Ted, sinun ei olisi pitänyt, sitä hän ei voinut tarkoittaa.
— En tiedä, tarkoittiko hän, vai ei, mutta hän sai sitä — mutta nyt on minun mentävä katsomaan, miten ne siellä voivat.
— Mitä Ruth tekee?
— Hän koettaa parastaan omalla, hiljaisella tavallaan. Luulenpa, että hän on valinnut kaikki ujoimmat joukosta, siellä on eräs pieni, hauska olento, jolla on pitkät, valkoiset kiharat… mutta minun täytyy nyt mennä, saat pian nähdä ne kaikki.
— No, niin, neuvoisin sinua seuraamaan Ruthin esimerkkiä ja antamaan miss Phoeben hoitaa itsensä, hän ei ole ujo.
— Ei, mutta hän on mitä hauskin pikku tyttö. — Ja Ted poistui.
Hetken perästä kutsuttiin koko seurue vierashuoneeseen. He tulivat sinne katsellen pelästyneinä ympärilleen ja miettien, mitä heille siellä tehtäisiin. Kaikista peloittavimmalta näytti huoneen yhdessä nurkassa oleva pieni, valkoinen teltti. — Mikä tuo on? Missä on sir Valter? Luulin, että tulimme katsomaan häntä. — Tällaisia kuiskauksia kuului joukosta. Silloin Ted huusi miehekkäällä äänellä: — Lapset, tämä on postikonttoori, ja mikä hauskinta — se on paras postikonttoori, minkä koskaan olette nähneet, sillä jokainen saa sieltä juuri sellaisen kirjeen, kuin tarvitsee. Hän lisäsi matalammalla äänellä: — Phoebe Smith, se on hirveän hyvä postikonttoori, toivon, että saat hirveän hyvän kirjeen. — Sanotaan Phoeben punastuneen ja mumisseen: — Jos suvaitsette, sir. — Kuka nyt tahtoo, — lisäsi Ted, — mennä ensiksi hakemaan kirjettä?
Hänen ja Ruthin ihmeeksi tarjoutui se pieni, pitkäkiharainen tyttö, hän, joka oli niin ujo, ensiksi menemään. Hän astui rohkeasti telttiin ja soitti pientä kelloa, mutta juoksi samassa takaisin huutaen: — Oi, musta mies, musta mies! Kauhu valtasi pienokaiset, mutta eräs aikoi tuumia, että se oli varmaan naamioittu, ja eräs toinen tarjoutui koettamaan. Hän soitti kelloa, eikä pelästynyt tuota punaiseen päähineeseen ja vihreään takkiin puettua mustaa miestä. — Mitä tahdot? kysyi karkea ääni. Vähän pelon alaisesti ilmoitettiin haluttavan kirjettä. Nimi ilmoitettiin, ja pian palasi hän suuren kirjeen onnellisena omistajana. Se sisälsi kauniin neuloma-askin kaikenmoisine tarpeineen ja kirjeen. Se oli todellakin ihmeellinen postikonttoori, sillä tällä tyttösellä oli tapana tulla kouluun yllään repeytynyt esiliina ja päässään nauhaton myssy; ja kirjeessä selitettiin, että "yksi oikealla ajalla tehty neulanpisto säästää kymmenen." Mutta ennenkuin tämä kirje oli luettu, palasi yksi toisensa perästä loistavin silmin teltiltä, jokaisella mukanaan liian suuri paketti sisältääkseen vaan kirjeen. Siinä sitä oli paperin rapinaa ja ihastushuutoja! Vihdoin uskalsi se valkokiharainen kerran "mustan miehen" luo, eikä hän yritystään katunut, sillä kun kirje avattiin, sisälsi se pienen "Kristuksen ihmetyöt"-nimisen kirjan. Sen joka sivulla oli kaunis taulu, joista yksi esitti pientä, makaavaa tyttöä, minkä vieressä seisoi henkilö, jonka hän ymmärsi tarkoittavan Vapahtajaa, koska hänen päänsä ympärillä oli valokehä, ja koska hän niin lempeästi ja rakkaasti katsoi tyttöä pitäen häntä kädestä. Hänen tyytyväisyyttänsä lisäsi se, että kirjeessä puhuttiin juuri tuosta taulusta. Kun hän ei saanut kaikesta oikein selkoa, kysyi lady Douglas, tahtoiko hän, että se hänelle luettaisiin, ja siinä hän huomasi, että Valter oli joku päivä sitten näyttänyt hänelle tämän ilmoittaen sen laatineensa juuri tätä tilaisuutta varten. Sanat kuuluvat:
Kuin kuihtunut toivo on tyttönen,
Niin kylmä, kaamean hiljainen,
Mut Jesus hänt kätehen tarttuen
Nyt lausuvi: "nous ylös, tyttönen."
On kylmä, kuollut mun sydämein,
Vaik lapsesi saan olla, Jesuksein.
Sä lämmitä kolkko syömeni mun,
Mä tahdon elää lapsena sun.