KAHDESTOISTA LUKU.
"Minä pidän huolta sinusta, Polly!"
Polly istui tapansa mukaan odottaen ja kuunnellen samassa vanhassa huoneessa kuin kaksi vuotta sitten. Hän on vanhentunut, ja hänen kasvoissaan on levoton ilme. Hänellä on suuri, kulunut kirja polvillansa, ja sormet liikkuvat nopeasti pitkin riviä hänen mumistessaan: — Ja kaikki, mitä te rukoilette minun nimeeni, teen minä teille, — ja, — Rauhan minä jätän teille, minun rauhani minä teille annan, en minä anna teille niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne murheellinen olko, älkää myös peljätkö. — Hän keskeytti kuiskaten: Ei, en pelkää. — Onhan hän sanonut: "Ja kaikki mitä te anotte minun nimeeni, teen minä teille!" Hän polvistui, kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili.
Hän ei kuullut lähestyviä askeleita. Tulija oli Debby. Hän näki hänet polvillaan ja kääntyi ympäri odottaakseen. Hän katseli ympärilleen puutarhassa. Yhtä ja toista oli sinne istutettu, mutta rikkaruoho oli ne tukehuttamaisillaan. Debby pudisti surullisesti päätänsä. Kun hän taas kurkisti sisään, oli Polly noussut, ja hän meni sisään.
— Olen iloinen, että tulitte mrs Burton, sanoi sokea tyttö; — tunsin tarvetta saada puhella jonkun kanssa.
— Sinulla on parempi lohduttaja, kuin minä, mutta sano, onko sinulla joku uusi huoli.
— Ei, se on se vanha. Isä on taas ottanut Joen mukaansa, ja minua peloittavat ne vaarat, joiden alaiseksi hän joutuu. Joe ei ole entisensä, sen näette puutarhasta.
— Minä katsoin sitä tullessani. Mutta etkö sinä voi vaikuttaa Joeen ja pitää häntä kotona.
— Mitä minä voin? Isä käskee, eikä hän uskalla vastustaa. Eivätkä he koskaan puhu teoistaan, jotta minä voisin Joelle todistaa, että olisi oikein olla tottelematta. Olen polvillani rukoillut, että hän antaisi pojan odottaa ja koettaa saada toisen paikan.
— Miss Long auttaisi häntä varmaan.