— Sen tekisi hän, se rakas miss Long. Hän on ollut minulle ystävällisempi, kuin osaan sanoakaan teille, mrs Burton, ja ne nuoret neitoset myös. Monta kertaa en olisi voinut maksaa vuokraa ilman heidän apuaan.
— Kuinka Joe menetti paikkansa?
— Oi, se oli hänen oma syynsä. En saanut häntä menemään säännöllisesti. Ja isä sanoi, ettei hänestä tule mitään niinkauan, kun hän istuu siellä takana, ikäänkuin jonkun ison herran palvelija-lurjus. Poika raukka! Ette tiedä, mrs Burton, kuinka paljon hänestä pidän. Ja minä luulin voivani häntä ohjata oikealle tielle — ja tyttö raukka purskahti itkuun.
— Mitä osasi Debby sanoa? Eihän sokea tyttö voinut mitään isää vastaan. — Polly, sinun täytyy jättää tämä asia korkeimman huostaan — sanoi hän hetken perästä. — Koeta vaan vaikuttaa häneen niin paljon kuin voit, lapseni.
— En koskaan ajatellut puhua huoliani kenellekään maalliselle ystävälle, mutta nyt olen iloinen, että ne tiedätte. Jumala tietää, että rukoilen heidän molempien puolesta. Mutta vastausta on niin vaikea odottaa, kun Joe noin turmeltuu.
Miss Long oli usein kehottanut Joea työskentelemään hänen puutarhurinsa johdolla, voidakseen kunnollisesti hoitaa maansa, mutta Joe ei ollut huolinut tarjouksesta.
Debby kysyi tahtoisiko Polly, että hän lukisi hänelle jonkun kappaleen tahi virren, sillä Johanneksen evankeliumi oli ainoa, mitä Polly itse voi lukea, eikä Joella enää ollut tapana hänelle lukea. Mennessään sokean ystävänsä luota ajatteli vanha Debby tyttöraukkaa sekä Joen rehellisiä kasvoja ja toivoi että hänestä pian oli tuleva sisaren turva ja lohdutus jälleen.
Polly jatkoi vieraan mentyä lukemistaan, odottaen joka hetki isän ja Joen tulevan kotiin. He olivat harvoin säännöllisiä, mutta Joe tuli kuitenkin aina huolimatta isästään, sillä hän tiesi Pollyn häntä odottavan. Kerran oli Polly polttanut kätensä koettaessaan yksin tulla toimeen, ja silloin oli Joe luvannut aina tulla ja oli tähän saakka sen tehnytkin. Mutta hän ei ollut koskaan viipynyt näin kauan. Tuli pimeä, mutta Polly ei voinut sitä nähdä. Hän luki jonkun rivin ja meni aina välillä ovelle kuuntelemaan. Ilma alkoi muuttua kylmäksi. Hän meni vielä kerran veräjälle kuunnellakseen. Hän kuuli ääniä etäältä ja luuli eroittavansa niistä Joen; mutta kun ne tulivat lähemmäksi, olivat ne kaikki vieraita. Varmentuakseen odotti hän siksi, kunnes ne olivat menneet ohi. Väsyneenä ja tuska sydämessään meni hän sisään sulkien oven. Mutta hän ei voinut saada rauhaa, usein avasi hän sen taas kuunnellakseen.
Vihdoinkin avattiin ovi varovasti mutta nopeasti ja sulettiin jälleen. Se oli Joe. Polly nousi ja ojensi kätensä tulitikkuja hakeakseen, mutta Joe kuiskasi hätäisesti: — Polly, älä sytytä tulta! Isä tulee kotiin. — Ja hengästyneenä jatkoi hän: Hän on nyt kujassa; hän on ollut pari tuntia piilossa poliiseilta, jotka menivät juuri tästä ja hakevat nyt häntä kaupungista.
Polly kalpeni. Hän oli tätä odottanut kauan. Hiljaa kysyi hän: — Joe, sano, mitä hän on tehnyt? Eihän vaan murhannut, oi, sano, ettei hän ole murhannut ketään! Metsävahti — — —