— Ei, ei, Polly, ei se sellaista nyt ole, heillä on ollut jotain yhteistä Ben Brownin kanssa. Mutta minä en tiedä mitään. Olen ollut poissa koko päivän, viiden penikulman päässä täältä. En olisi tiennyt mitään, jollen olisi tullessani nähnyt isää piiloutuneena kalkki-uuniin.
— Milloin hän tulee, Joe? kysyi hän hätäisesti.
— Hän odottaa siksi, että kaikki on rauhallista. Yksi poliisi meni juuri tästä ohi kaupunkiin päin. Ihmettelen, ettei hän tullut tänne. Kuule, Polly! Joku avaa veräjän.
— Juokse katsomaan, Joe! Käske hänen pian tulla, minä kätken hänet — isä-raukan! Täällä ei kukaan häneen koske.
Joe avasi oven ja näki lyhdyn valon veräjällä ja kuuli lyhyen käsikähmän jälkeen poistuvia askeleita. Pollykin kuuli kaikki.
— Juokse, Joe, ja katso oliko se hän. Voi, minä luulen, että he ovat vanginneet hänet juuri, kun hän pääsi kotiin.
Hän ei uskaltanut liikahtaa, sillä pelästyessään hän aina unohti suunnan. Joe juoksi niin nopeasti kuin ehti, ja vaikka poistuvat kävelivät rivakasti, saavutti hän pian heidät. Niin, se oli totta. Keskimäinen oli isä — toiset poliiseja. Vanki kuuli hänen askeleensa ja sanoi päätään kääntäen: — Joe, oletko se sinä? Mene kotiin ja pidä huolta Pollysta.
Poika empi. — Kuuletko, mene! — Tuo hurja ääni pakotti nyt, kuten ennenkin tottelevaisuuteen. Joe palasi hitaasti. Polly kuuli pian hänen askeleensa ja huusi: — Onko se isä, Joe, onko?
Joe ei vastannut heti, hän kietoi kätensä hänen vyötäisillensä ja ohjasi hänet tupaan.
— Minä pidän huolta sinusta, Polly, — sanoi hän. Se oli kaikki, mutta heidän kyyneltensä vuotaessa tunsi Polly, että hän oli taas löytänyt oman rakkaan veljensä, ja hän rakoili ja toivoi, että tämä suru johtaisi hänet pois huonolta tieltä.