Syntymäpäivä.
Alice oli sanonut Ruthia epäitsekkääksi, ja siinä oli hän oikeassa. Mutta hänen vanha ylpeytensä ja tulisuutensa tuotti hänelle monta huolta ja tuskaa — vaikka hän ei usein sitä näyttänyt. Ei liene koulussa ollut monta, joka ei olisi sanonut, että Ruth oli yhtä rakastettava kuin Alice, mutta kohteliaampi. Ja kuitenkin hän tiesi, että oli oltava varuillaan, ettei vihollinen valtaa saisi, ja Jumalan avulla päätti hän taistella saadakseen siitä lopullisen voiton. Toisinaan tahtoi hän aivan väsyä taisteluun, sillä luullessaan jo olevansa voitolla, tuli kiusaus siinä, missä hän vähimmin sitä odotti.
Nämä ajatukset kiertelivät Ruthin mielessä hänen kolmannentoista syntymäpäivänsä aamuna — muutamia päiviä puutarhakertomuksen jälkeen — mutta niitä seurasi toisia onnellisempia, toivorikkaampia, kun hän muisti sen avun, joka häntä oli tähän saakka tukenut. Ja hän tervehti iloisesti Alicea ja miss Longia kirjastohuoneessa, mihin heille kolmelle oli aamiainen järjestetty. Syntymäpäivän ja samaksi päiväksi sattuneen luvan johdosta aikoi miss Long viedä pienet ystävämme erääseen piispankaupunkiin, jonne juuri oli Mellestowista rantatie valmistunut.
Se oli kaunis päivä kesäkuun alussa, valoisa, mutta ei liian kuuma, yksi niitä päiviä, jotka kaikkia miellyttävät, jolloin raikas tuuli vilvoittaa heloittavaa auringon paistetta ja tumman sinisellä taivaalla liitelee jokunen pilven hattara. Ruth ei ollut koskaan nähnyt tuomiokirkkoa, ja hän toivoi matkastansa todellista nautintoa. Lähdettiin aikaisin ja ehdittiin perille aamujumalanpalvelukseen tuomiokirkkoon.
Kun he astuivat sisään läntisestä ovesta, teki rakennuksen suuruus ja majesteetillisuus Ruthiin sellaisen hämmästyttävän vaikutuksen, jommoista hän ei ollut koskaan tuntenut. Siinä seisoi hän silmät ihmettelystä loistaen, huulet liikkuivat, vaikka sanaakaan ei kuulunut, ja heikko puna kohosi hänen kalpeille poskilleen. Miss Long ajatteli katsellessaan häntä, että minkä maalarin hyvänsä täytyisi tunnustaa Ruthin kauniiksi. Samassa saapuivat valkopukuiset kuoripojat, joiden askelten kaiku heidän kiivetessään portaita ylös tuntui vierivän loppumattomaan avaruuteen.
Jumalanpalveluksen jälkeen jäi Ruth seurueineen katsellakseen tuon kauniin rakennuksen eri osia. Kun he jälleen pääsivät läntiselle ovelle, oli heidän vaikea muistaa, mikä kappeli ja kuvapatsas oli kuninkaan, mikä pyhimyksen, mikä valtiomiehen, oli vaikea toisistaan eroittaa ne monet pyhimystarut, joita heille kertoi eräs sodassa rammaksi tullut ristiretkeilijä.
Mutta sen pyhäinjäännösarkkusen, jota heille erityisesti näytettiin, muisti Ruth sangen hyvin. Sen ympäri käyvät portaat olivat täynnä syviä koloja, joita tuhansien pyhiinvaeltajien polvet olivat niihin kuluttaneet, rikkaiden, jotka tulivat uhraamaan puolet omaisuudestaan, ylhäisten naisten, jotka tarjosivat arvokkaimmat jalokivensä ja köyhien, jotka antoivat viimeisen roponsa.
Heidän käveltyään hetkisen äänettöminä Ruth huokasi syvään.
— Mitä se huokaus merkitsi, Ruth?
— Sitä tuskin voin sanoa! Luulen miettineeni, miss Long, ovatko ihmiset nykyään yhtä hyviä, kuin ennen.