— En äidin kuoleman jälkeen, silloin olin pieni naskali. Isä alkoi juoda silloin enemmän, kuin ennen, ja minä olin onnellinen saadessani paikan raitiovaunussa, eikä koulunkäyntiin ollut enää aikaa, sillä isän ansioista ei riittänyt kotiin mitään.
Ruthin mielestä ei Joe ollut erittäin suuri naskali nytkään.
— Minun täytyy mennä nyt, mutta jos tulet huomenna, kysyn miss
Longilta lakaisemisesta.
Joe raapasi pörröistä päätänsä ja tokaisten: "kiitos, miss," katosi ensimäisen kulman taa.
Ruth katseli hetkisen sinne päin, mihin hän oli kadonnut ja riensi sitten nopeasti huoneeseen. Pelko oli tähän saakka pidätellyt hänen kotoista vilkkauttansa, ja toiset tytöt sanoivat, että hän oli liian hiljanen ja tylsä ollakseen hauska ja iloinen. Mutta he eivät vielä tunne häntä, eivät tiedä, kuinka paljon tulta piilee hiljaisen kuoren alla. Hän näyttää nyt niin päättäväiseltä, luultavasti aikoo hän päästä puhumaan miss Longille Joesta, hänen sokeasta sisarestaan ja kirjasta. Hän aikoo saada tahtonsa toteutetuksi, emmekä huoli epäillä hänen onnistumistaan.
KOLMAS LUKU.
Ensimäiset päivät koulussa.
Seuraavana aamuna riensivät Alice ja Ruth, joilla oli erityinen huone käytettävänänsä, tarkastelemaan akkunasta oliko ilma kaunis. Heillä oli kummallakin omat syynsä. Alice oli puhellut edellisenä iltana yhtä ja toista kukkaisnäyttelystä, josta mekin olemme jo hiukan kuulleet. Tänään oli se odotettu päivä, ja kaunis se oli. Ruthin ajatukset eivät kuitenkaan syystä tai toisesta kohdistuneet näyttelyilmaan eikä siihen huviin, vaan olivat ne kiintyneet erääseen pennyn rahaan, joka oli hänen hameensa taskussa.
— Voi! Minä voin antaa sen hänelle. Alice! — huudahti hän. — Ilma on kaunis, ja miss Long lupasi siinä tapauksessa antaa minun mennä katsomaan onko Joe tullut.
— Mitä sinä puhut? — kysyi Alice ihmetellen ja vähän välinpitämättömästi.