Miss Long sai vasta seuraavana päivänä tietää, että Mellestowin reunaosissa oli puhjennut tarttuva kuume, ja että Maggie oli muutama päivä takaperin ostoksille lähetetyn palvelijan kanssa liikkunut siellä, missä se pahimmin raivosi. Palvelija oli varomattomuudessaan mennyt samalla matkalla tervehtimään siellä asuvia omaisiaan. Jos miss Long olisi sen tänä yönä tiennyt, ei hän varmaankaan olisi viivytellyt hakiessaan lääkärin apua.
Ruth katsoi Maggieta vielä kerran ennenkuin meni levolle. Ensin hän luuli hänen nukkuvan, mutta hetken perästä kuuli hän ensin kuiskauksen: — Niin, niin, Flora, minä tulen, mutta älä katso minua noin! — Sitten kovemmin: — mene pois, mene pois! — jota seurasi kiljahdus. Ruth pelästyi kovin. Hourailiko hän. Hän hyppäsi vuoteeltaan. Maggie näytti ensin melkein hurjistuneelta, mutta tyyntyi sitten ja sanoi: — Pelkäänpä, että herätin sinut, Ruth — puhuinko kovaa? Luulen uneksineeni. Ole hyvä ja anna vähän vettä.
Hän oli taas hetkisen tyyni. Sitten Ruth kuuli hänen puhelevan hiljaa:
— Niin, minä istutin sen, kauan, kauan sitten! Kielo!
Ruth hätkähti ja kuunteli tarkasti. — Se oli sinun lempikukkasi, eikö ollutkin, Flora? Mutta se ei sinua pistä — miksi kirkaset? Etkö näe opastasi? Hän ei salli sen vahingoittaa sinua! Se on varmaan joskus ollut kaunis kukka — mutta miksi sinun piti niin kauan sitä hakea? Miksi selailit niin monta kirjaa? (Ruthin sydän sykki kovasti, hän jännitti kuulohermojaan, mutta ääni heikkeni ja sanat tulivat epäselviksi). — Eihän sitä niin kauan tarvitse hakea! Se kukkii aina hänen haudallaan — aina, kesät, talvet. Mutta nyt se on rypistynyt — ihan kuollut! Ja Flora on kuollut — ja Alice on kuollut — ja — Ruth ei kuullut enää. Oliko se mahdollista! Oliko lapsi todella nähnyt hänen hakevan kukkaa, vai oliko se vain sellainen harvinainen sattumus, jommoisesta hän joskus oli kuullut puhuttavan. Jospa Maggie voisikin pelastaa hänet epäluulosta! Hän toivoi saavansa kysyä sitä häneltä, mutta huomasi olevan itsekästä häiritä hänen levotonta untansa. Hän oli päättänyt olla kärsivällinen, ja se olisi ollut huono alku, jollei hän olisi malttanut odottaa huomiseen. Ehkäpä Maggie olisi silloin terve.
Päivän valetessa tuli miss Long. Kuume oli kohonnut, ja Maggie oli melkein horroksissa, vastasi vaivaloisesti kysymyksiin ja mumisi lakkaamatta käsittämättömiä sanoja.
Kärsivällisyyttä vielä, Ruth-raukka. Miss Long lähetti hakemaan tohtori Martinia, ja tämä sanoi taudin olevan samaa, mitä kaupungissa oli levinnyt. Hän ei vielä voinut sanoa mitään sen vaarallisuudesta tämän sairaan suhteen, mutta kaksi lasta oli siihen jo Mellestowissa kuollut. Hän kehoitti miss Longin lähettämään viipymättä kaikki tytöt pois koulusta, mutta sen, joka oli maannut Maggien kanssa samassa huoneessa, luuli hän jo tulleen saastutetuksi.
Kun lukukausi oli aivan lopussa, ei ollut vaikea lähettää toisia kotiin. Miss Long ei tiennyt, mitä hän Ruthin kanssa tekisi, mutta hän suostui lopulta Ruthin pyyntöön saada jäädä, sillä lääkäri oli sanonut olevan vaarallista antaa hänen tulla toisten lasten seuraan.
Ja Ruth jäi, toiset matkustivat kotiin.
Hän ei nähnyt heitä, sillä hän oli koko aamun Maggien huoneessa. Miss Longilla oli niin paljon puuhaa, ettei hän ehtinyt kun joskus kurkistamaan huoneeseen.
Ruth istui kärsivällisesti pienen suojattinsa vuoteen vieressä. Maggie tuskin kykeni ottamaan lääkkeitä, eikä Ruth siis voinut häiritä häntä omilla asioillaan. Ei, hän valmistautui odottamaan, kunnes Maggie paraneisi — ja jos ei — Ruth ei ajatellut loppuun sitä.