Vaikka miss Long väliin vuorotteli hänen kanssaan, tuntui tämä ensimäinen päivä sangen väsyttävältä, ja sitä seurasi monta samanlaista päivää.
Maggie houraili usein ja puhui Florasta ja Aiméesta, mutta kukasta ei
Ruth hänen kuullut mitään mainitsevan.
Kuume oli jonkun verran laskenut, mutta selvästi huomasi, ettei tohtori Martin ollut tyytyväinen taudinoireisiin. Mrs Ferguson lupasi tulla, jos tauti kääntyisi vaaralliseksi, vaikka hän olikin sairaaloinen.
Useita päiviä kului eikä mitään muutosta näyttänyt tulevan sairaan tilassa.
Eräänä aamuna oli Ruth hetkisen istunut hänen vieressään luullen hänen uinahtaneen, kun hän äkkiä avasi suuret silmänsä (ne näyttivät suuremmilta, kuin koskaan ennen) ja sanoi:
— Ruth, annatko minulle sen kukan?
Ruth säpsähti. — Minkä kukan, rakkaani?
— Sen, jonka otit kirjan välistä. Se on Floran, ja hän sanoi minulle viime yönä, että saan sen. — Ruthin kasvot synkistyivät, — hän hourailee — ajatteli hän. — Se on Floran haudalta — minä istutin sen itse, Ruth. Istutin sen hänelle, siis se on nyt hänen — mutta hän antoi sen minulle, — toivoisin, että löytäisit sen, Ruth. Mikset hae sitä?
— Se on Floran haudalta, Maggie — sanoi Ruth tyynesti.
— Tiedän sen, Ruth; mutta se on nyt kuollut — se ei enää kasvaisi siellä — mikset anna sitä minulle? Flora tahtoo sen, sanon minä!