Ruth vei kukan hänelle.
— Niin, se on se, Ruth, mutta ota se pois — en tarvitse sitä; sinun pitää istuttaa se haudalle — älä pane sitä vaan kirjan väliin — se vahingoittaa sitä!
Ruth otti sen ja pani raamattunsa väliin, ja sinne se jäi moneksi vuodeksi.
Kun Maggie taas hetken perästä puhui, oli hän jälleen entisensä.
— Ruth, sinäkö kerroit minulle Aiméesta? Oliko se vaan kertomus, vai onko se tapahtunut? En ole sitä voinut saada selville sen jälkeen kun sairastuin.
— Se oli kertomus, rakas Maggie. Sinä pyysit minua kertomaan, ja minä keksin sen.
— Mutta voiko se olla totta, Ruth?
— Kyllä, se voi olla totta siinä merkityksessä, mitä se kuvasi.
— Niin, arvasin sen. Minusta on hyvä, että se on tosi. Ruth, minä en ole voinut lukea rukouksiani sairauteni aikana. Luuletko, että minun oppaani menee pois sentähden, kuten Aiméen teki?
— Ei, rakkaani! Olen varma, ettei hän mene! Hän on luonasi niin kauan, kun toivot — ja sittenkin olisi hän ehkä, vaikket voisi häntä nähdä.