— Voitte varmaan! Oi, rakas miss Long, jospa hän ei parantuisikaan!
— Meidän täytyy rukoilla, rakas Ruth — mutta tapahtukoon hänen tahtonsa!
Hän hiipi hiljaa portaita ylös, ja taas oli Ruth yksin. Tunti kului tunnin perästä. Palvelustyttö tuli tarjottimen kanssa ovelle, mutta Ruth viittasi, että hän veisi sen pois, peläten että pieninkin ääni voisi kuulua.
Ja tunnit kuluivat. Iltahämärä alkoi jo saapua, kun hän kuuli äänen, jota hän oli kauan odottanut. — Tuttu ovi avattiin. Ruth katsoi ulos. Tohtori Martin ja miss Long olivat portailla.
— Tulen muutaman tunnin kuluttua taas — kuuli hän tohtorin sanovan. Hän eli siis! Jumalan kiitos! Samassa tuli miss Long. — Hän on parempi, Ruth, ja hetken perästä toivomme vaaran olevan ohi. Ruth purskahti itkuun.
— Lapsi-raukka — sanoi miss Long — tämä on ollut rasittava aika sinulle. Olet aivan uupunut. Ja hän pakoitti hänet syömään hiukan.
— Saanko mennä hänen luokseen — kysyi Ruth.
— Mrs Ferguson ei tahdo kuulla levosta puhuttavankaan ennen tohtori Martinin seuraavaa käyntiä. Jos nyt tahdot hiukun levätä, saat sitten ottaa hänen paikkansa. Maggie ei vielä jaksa puhua, mutta kuume on kokonaan poissa ja tohtori sanoo hänen jo alkavan parantua.
Astuessaan hiukan myöhemmin huoneeseen kohtasi Ruthia iloinen hämmästys. Maggien kasvojen ilme oli kokonaan muuttunut, vaikka hän ei vielä jaksanut puhella. Hetken uinahdettuaan näytti hän heräävän voimistuneempana.
— Ruth — kuiskasi hän. — Onko äiti mennyt levolle?