Nyt alkoi iloinen elämä.
Unohtumaton sävelsekamelska, jonka synnyttivät hoilaavat miesäänet, hilpeä tytönnauru, torvien toitotus, kitaran kilkuttaminen ja airojen loiske, kaikki tämä ulapan jymyyn ja pauhuun sekoittuneena, täytti aamun. Vene toisensa perästä liiti nuolennopeudella sitä paikkaa kohti, josta ensimäiset palolohuudot olivat kuuluneet. Pitkät, sirot veneet menivät sihisten ensiksi aukon suusta sisälle. Ruskeanpunaiset ulkohankaveneet meloskelivat mukana. Laivaveneet pyrkivät kömpelöinä perästä. Vedenpinta vilisi elämää. Ilmassa oli melua ja hälinää. Valkopukuiset, hymyilevät, kukilla kaunistetut nuoret naiset riemuitsivat. Ruskealleloistavat, vankat nuoret miehet hauskat banaaninlehtihatut mustassa tukassa heittivät kalastusvehkeitä korkealle ilmaan ja ottivat ne jälleen kiini.
Palolohuuto kuului jälleen. Vedenpinta oli täynnä lukemattomia kiemurtelevia ja koukertelevia matoja, joiden pituus vaihteli yhdestä kolmeen tuumaan ja jotka lakkaamatta jakautuivat tahi menivät rikki. Nämä olivat paloloja! Ja nyt oli kalastettava tahi oikeammin sanoen pyydystettävä oikein hengen edestä. Sillä kauvemmaksi kuin auringonnousuun ei huvi kestänyt. Ja sitten oli odotettava vuosi, jotta tätä iloa saisi jälleen nauttia…
En unohda koskaan sitä vilkasta näkyä, joka seurasi. Toistensa välitse eteenpäin ja taaksepäin, sinne ja tänne kääntyivät ja liukuivat lukuisat veneet. Joka laidan ylitse kumartui riemuisaa nuorisoa. Heidän pyydyksinään oli pähkinänkuoria ja säilykerasioita, lautasia ja maljoja. Eräällä oli lehtihaavi. Toisella vanha äyskäri. Muutamalla pikku tytöllä oli kenkä. Eräs poika käytti ainoastaan käsiään. Mutta olivatpa heidän kompeensa minkälaisia hyvänsä, niin yhtä innokkaita, yhtä uutteria he olivat kaikki. Hiki juoksi heidän otsaltaan ja vesihelmet virtailivat. Veneet keikahtelivat ja airot kierähtelivät veteen. Tehtiin pilaa ja huudettiin. Laulettiin ja vihellettiin. Oli iloa ja intoa, hyväntuulta ja ystävällistä kilpailua kaikkialla.
Kaiken tämän kestäessä tuli vähitellen selvä päivä. Itäinen taivaanranta vaihtui kelmeästä harmaansinisestä keltaiseen, keltaisesta ja kullanväristä heleään, heleästä tulipunaiseen. Ja niin nousi aurinko.
Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin auringonkehän kultainen reuna kohosi merestä ja sen ensimäiset häikäisevät valokimput säteilivät avaruuteen, oli palolo-kalastus loppunut. Ihmeelliset pienet olennot vaipuivat äänettöminä ja nopeasti sekä yhtä salaperäisesti, kuin olivat kohonneetkin, jälleen syvyyteen. Ja vasta vuotta myöhemmin, tarkasti määrättynä päivänä ja tuntina — yhtä täsmällisesti kuin ennenkin vuosisatojen aikana — nousisivat ne kerran jälleen vedenpinnalle ja muutamina päivänkoiton hetkinä täyttäisivät sen lyhyellä, meidän silmillemme huomattavalla omituisella elämällään, jota tieteen ei ole vielä onnistunut selvittää.
Kun pyydystyksen aika oli päättynyt, oli saalista verrattava. Toinen vene oli saanut enemmän, toinen vähemmän. Kaikki olivat olleet onnellisia. Jokaisella oli ainakin ämpärillinen tahi kauhallinen täynnä ilkeännäköistä, limaista, keltaisenruskeaa ainetta, joka oli muodostunut äsken niin eloisista, mutta nyt jo kuolleista Paloloista.
Palolo on suuresti pidetty ruokalaji Samoassa. Käärittynä raittiisiin taron tahi bananin lehtiin, keitettynä tahi raakana, pidetään sitä yhtä suuriarvoisena. Mutta vaikka sen ulkomuoto ei ole ollenkaan ruokahalua herättävää, on sillä kuitenkin hämmästyttävän miellyttävä maku. Se muistuttaa osteria, kaviaaria tahi erästä rapulajia keittämättömänä. Ja monelle valkoihoiselle, joka ensiksi on nyrpistänyt nenäänsä, on tapahtunut, että hän parin varovaisen makupalan jälkeen on ihastunut tähän harvinaiseen herkkuun yhtä suuressa määrässä kuin mikä samoalainen herkuttelija hyvänsä.
Toinen herkku, joka on vastenmielinen valkoiselle miehelle, mutta jota alkuasukas pitää herkkujen herkkuna, on eräänlaatuinen sormenpituinen kastemato, joka elää kosteassa hiedassa pitkin merenrantaa. Tämä herkkupala syödään raakana ja siten, että se taitetaan keskeltä kahtia ja imetään tyhjäksi, kunnes ainoastaan nahka on jäljellä.
Nyt alkoivat pyydystysveneet vähitellen lähteä paluumatkalle. Pienet kanootit soudettiin nyt suoraan sisäriuttaa kohti, jonka vuoksi oli kuivannut. Kun vesi loppui, nousivat soutajat ylös ja kantoivat alukset hartioillaan. Saamatta naarmuja tahi haavoja jalkoihinsa edes terävistä koralleistakaan kahlasivat he maihin. He laskivat taakkansa rannalle ja peittivät sen huolellisesti palmunlehdillä ja karheilla olkimatoilla, jotta se ei ravistuisi päivänpaisteessa. Ja sitten he menivät aamulevolle majoihinsa.