Mutta suuremmat veneet, jotka olivat liian raskaita kannettaviksi maihin, olivat ohjattavat ulkoriutan kautta ja ulos merelle. Notkeasti ja kevyesti ohjasivat ne kulkunsa poukaman suusta. Ja nopeasti ja vaaratta soudettiin kotiin. Meitä halutti soutaa syvemmälle poukamaan ja katsella näytäntöä tuhanten erilaisten esineiden peittämällä pohjalla. Vesi oli läpinäkyvää kuin lasi. Vähäisinkin pikku esine näkyi yhtä selvästi kuin jos olisimme pitäneet sitä kädessämme. Tuossa kasvoi jättiläiskiehkura valkeita koralleja. Tuossa oli liejuisten lehtikasvien metsä täynnä sinipunertavia nuppuja ja marjoja. Heiluvat ruohoaavikot rajoittuivat hietaerämaihin saakka. Mielivaltaisesti muodostuneista vuorista ja pyöreistä kivistä ammotti rotkoja ja avosuisia mustia onkalolta.
Kalamaailma oli yhtä vaihteleva ja kirjava. Siellä täällä näkyi valtaavia rapueläimiä, joilla oli äärettömän suuret kuorten peittämät selkäpanssarit ja kynnet. Piikkisiä meri-siilejä ja lumivalkoisia syvälonkeroisia jättiläissimpukoita oli näkinkenkien ja merikurkkujen joukossa. Kamalat, pienet mustekalat imeytyivät lujasti kiviin ja ympäröivät ne lukuisilla voimakkailla käsivarsillaan. Ja näiden kaikkien olentojen välillä liikkui lukemattomia kaloja edestakaisin. Niissä oli mitä hirviönmuotoisimpia. Värit mitä koreimpia. Siinä oli sekaisin vihreää, sinistä; keltaista, mustaa, valkoista ja punaista. Toiset juomuisia kuin seeprat. Toiset sinisiä, lukemattomin pienin kehin ja pistein. Eräällä kultakalan lajilla oli evät ja pursto, jotka kiertelivät niiden takana ja ympärillä, ikäänkuin ne olisivat olleet kaikkein hienointa harsoa.
Vihdoin alkoi aurinko paahtaa liian kuumasti. Me aloimme kotimatkan ja ohjasimme läpi poukamansuun. Meri kuohui meitä vastaan ja nosti meidät korkealle harjalleen. Ylös ja alas kuljimme aaltojen halki. Ylös ja alas ja eteenpäin…
Niin jatkui matkaa puolen tuntia. Soutumiehen airot laskivat ja nousivat tahdissa lakkaamatta, laskivat ja nousivat väsymättä, levähtämättä. Lähellämme irvisti riutta kuohujen keskeltä. Sen sisäpuolella oli tuulen helposti röyheltämä laguuni. Ja sen takana Upolo. Kaukana, kaukana edessäpäin näkyi Sawai. Muutamia äärettömiä höyrypatsaita kohosi pilvenkaltaisina rannalla. Siellä virtasi kuuma laava tulivuoresta ja kohtasi meren…
Me liuvuimme eteenpäin ohi riuttojen ja yhä kauvemmaksi. Aurinko sirotti lukemattomat säteilevät timanttinsa meitä ympäröivään avaraan sineen, yli suolalletuoksuvan, taivaanrannattoman, raittiisti lainehtivan meren. Me istuimme kuin lumotut. Hengitimme syvään. Nautimme sanomattomasti. Oli aamu, ah, niin hurmaava, verrattoman kaunis, unohtumaton etelämerenaamu…
Suuren satamansuun ulkopuolella käänsi Laumata keulan maata kohti. Aaltojen mukana veneemme kulki suhisten eteenpäin, liiti niin että vaahto kuohui yli teljojen. Kuin tuuli kiidimme Apiaa kohti, Nuolennopeudella ajoimme maihin. Ja kuin onnelliset lapset riemuitsimme nopeasta matkasta.
Näin oli aamu kulunut ja palolokalastus muistona vain.
Samoalaisia tapoja.
Samoalaisten teollisuudesta.
Samoalaisten muinainen teollisuus on nykyään melkein kokonaan kuollut; sen jäännöksetkin ovat niin hävinneet, että kokoojan on nykyisin melkein mahdoton saada mitään arvokkaita muinaismuistoja. Saksalaiset, englantilaiset, amerikkalaiset tutkijat, kauppiaat ja lähetyssaarnaajat ovat vuosien kuluessa suorastaan puhdistaneet kaikki vanhojen, hyvien tavaroiden varastot Samoasta. Useimpia muinaisen teollisuuden haaroja ei enää harjoiteta. Taiteellinen kanootinrakentaminen on kokonaan unohtunut. Vanhan aseitten valmistamisen ovat kauppapuodeissa ostettavina olevat teräsveitset ja kirveet kuolettaneet. Muinoin yleisten, vyötäisten ympärillä pidettävien tapaverhojen asemesta käytetään nyt halpoja saksalaisia tahi englantilaisia kirjavia karttuuneja, jotka ovat lopettaneet tapan valmistamisen. Ainoastaan vanha hyvien, kauniiden mattojen palmikoimistaito on alkuasukkailla vielä jäljellä ja tätä taitoaan käyttävät he vielä hyväkseen melkoisessa määrässä.