Kun Sina ja hänen äitinsä olivat kulkeneet hetkisen, huomasivat he, että ankerias edelleen oli heidän jäljissään. Äiti, joka oli huolissaan tyttärestään, pyysi häntä rientämään yksin. Itse hän pysähtyisi, kuten isäkin oli tehnyt ja rakentaisi korkean vuoren, jonka yli ankerias ei voisi madella.
Sinä jatkoi matkaansa yksin. Mutta ankerias seurasi häntä yhtä uskollisesti. Ihmiset, joita hän tapasi tiellä, vetäytyivät kauhistuneina syrjään. Kukaan ei uskaltanut lyödä kuoliaaksi hänen seuraajaansa. Ja kun kukaan ei myöskään tahtonut korjata sitä majaansa, täytyi tytön lakkaamatta rientää eteenpäin.
Vihdoin luopui Sina kaikesta toivosta päästä koskaan vapaaksi kiusallisesta ankeriaasta. Hän kääntyi ja alkoi jälleen lähestyä kotipaikkaansa. Mutta sitä ennen kulki hän erään kylän ohi, jonka päällikkö tarjoutui häntä auttamaan.
— Ole sinä vain kaikessa rauhassa, sanoi hän. — Me pidämme huolen sinun vainoojastasi.
Sinan levätessä kaikessa kiireessä levitetyillä matoilla ja ankeriaan ulkopuolella odottaessa päällikkö valmisti juoman, joka oli sekoitettu kaikkein myrkyllisimmistä yrteistä, niitä hän tunsi ja mitä hän saattoi kiireessä noutaa metsästä. Kun juoma sitten oli valmis, kaasi hän sen erityiseen maljaan ja kannatti sen ulos ankeriaalle. Mutta kun tämä oli sen juonut ja tunsi loppunsa lähenevän, kutsui hän Sinan luokseen ja uskoi hänelle viimeisen toivomuksensa.
— Ota minun pääni, — sanoi hän — kun minä olen kuollut ja päällikkö on minut keitättänyt. Hautaa se majan ulkopuolelle. Ja sitten saat nähdä, miten hyödylliseksi minä tulen sinulle.
Sinä teki niinkuin ankerias oli toivonut. Vihdoin kasvoi kuolleesta ja keitetystä päästä palmu, ja tästä palmusta hän sai lehtiä matoiksi ja viuhkoiksi, katonkatteeksi ja moneen muuhun tarkoitukseen. Ja kun hedelmät olivat kypsiä ja hän kuori pois niiden ulkoverhon, huomasi hän, että uskollisen ankeriaan kasvot olivat kuvastuneet sisäkuoreen. Siinä näkyivät sekä silmät että suu. Ja tästä suuresta rakkaudesta tuli Sina niin liikutetuksi, että hän kertoi siitä kaikille, jotka tahtoivat sitä kuunnella. Siitä lähtien tietää myöskin koko Samoa, että kokospähkinäpuu polveutuu ankeriaasta.
Pienillä hevosiltamme oli ollut oivallinen lepoaika, kun me taas jatkoimme matkaamme. Ei paraskaan ajaja olisi voinut niitä säästää paremmin kuin me. Ja vaikka matkamme ei täten edistynytkään yhtä nopeasti kuin jos edessämme olisi ollut täysiveriset englantilaiset hevoset, sujui matka kuitenkin aivan kohtalaisesti, ja meillä oli hyvää aikaa kiinnittää huomiomme kaikkeen, mitä tien molemmilla puolin tapahtui.
Meitä kohtaavien naisten ja lapsien ruumiit olivat sopusuhtaisesti muodostuneet ja heidän hipiänsä oli loistava, hieno ja silkinpehmoinen. Näin ei ollut kuitenkaan aina lukuisain pienten lasten laita, jotka hyökkäsivät ulos majoista tervehtiäkseen meitä, kun kuljimme ohi.
Useilla niistä oli tulehtuneet ja märkäiset silmät. Ja joskus näimme pieniä raukkoja, joiden koko ruumis oli pahalaatuisen ihottuman peitossa, jonka haavoista usein vuosi veri. Tätä tautia kutsuttiin Tonaksi — Papilloma trophicum — ja johtuu se alkuasujanten käsityksen mukaan siitä että vaimot, ennen lapsen syntymistä, syövät ylenmäärin raakaa kalaa.