— Myöntäkää, sanoimme me, että te ette pidä saksalaisista ja että tämä tekee teidän arvostelunne katkeraksi. Me olemme oppineet tuntemaan näiden joukossa mitä inhimillisimpiä ja rakastettavimpia hallitusherroja. Eivät he suinkaan sallisi kovaa kohtelua, huonoa ruokaa ja kaikkea muuta, mistä te syytätte liikettä?
— Myönnänkö, etten pidä saksalaisista. Niin, miksipä en sitä tekisi? He ovat raakaa ja jyrkkää kansaa kokonaisuudessaan. Ja heidän politiikkansa on samanlaista. Hallitus! Yksityisinä ovat ylemmät virkamiehet kenties maailman parhaita ihmisiä. Mutta sitä seikkaa minä en tunne, koska minulla ei ole kunniaa olla heidän tuttaviaan. Mutta minä asun Tivolihotellissa Apiassa ja olen oikeustalon ja "putkan" naapurina. Joka aamu kello kahdeksan minut herättää mitä kauhistuttavin huuto ja ulvonta. Hallitus pieksättää silloin maahantuotuja kiinalaisia työntekijöitä. Nämä ovat samanlaisia orjia kuin liikkeen ihmissyöjät. He eivät saa poistua ilman numeroaan, joka on kannettava täysin näkyvänä käsivarren ympärillä. Kello yhdeksän jälkeen illalla eivät he yleensä saa lähteä ulos. Työpäällikkönsä ilmiannosta ja ilman pienintäkään mahdollisuutta saada itseään puolustaa tuomitaan heidät ruoskittavaksi. Ja niitä iskuja ja lyöntejä, joita heidän työnantajansa heille sillä välin antavat, ei heidän hyväksensä lasketa…
Me vaihdoimme puheenaihetta…
Mataafa, samoalaisten kuningas.
Mulinuussa oli — kertoo europpalainen matkustaja — pyöreä maja, joka ei ollut ainoastaan suurempi kuin kaikki muut lähellä olevat, vaan siinä herättivät erityistä huomiota sen taitehikkaasti palmikoidut bamburuokoseinät ja iso musta-valko-punainen Saksan valtakunnan lippu, joka liehui aivan lähellä korkean maston huipussa.
Ja tultuaan majan sisälle kertoo hän näkemästään seuraavaa:
Päivän häikäisemät silmäni olivat tuskin tottuneet miellyttävään varjoon, joka levisi korkean katon alle, kun huomasin, että en ollut tavallisessa samoalaisessa asunnossa. Kattoparruilla oli harvinaisen suuri määrä kääröjä. Kava-malja oli erinomaisen iso. Katon reunustalla riippui suuri kivipiirros keisari Vilhelmistä mustalla ja valkoisella tapa-alustalla. Vierellä oli paavin sekä kuvernöörin, tohtori Solfin kuva. Ja lattialla oli kolme isoa, kamferipuista arkkua, kauneimpia, mitä tähän asti olin nähnyt käydessäni samoalaisessa majassa.
Mutta nämä olivat vain yksityiskohtia.
Siellä istui vanha mies ainoastaan muutamien tuumien korkuisella fidshiläismattovuoteella. Alapuolella olevat matot olivat paksumpia, mutta sitten ne tulivat yhä hienommiksi ja hienommiksi, kunnes ne olivat sametinpehmoisia ja loistivat ikäänkuin ne olisivat olleet palmikoidut puhtaimmista kultasäikeistä eivätkä paljaista kuivuneista ja riivityistä lehdistä. Hän teki mahtavan vaikutuksen, hänen hartiansa olivat voimakkaat, rinta leveä, niska voimakas ja lyhyt, suuri, luja pää, jonka lumivalkoinen lyhyeksi leikattu tukka ja viikset ynnä harva parrantynkä olivat omituisessa ristiriidassa hienosti rypistyneen päivänpaahtaman tumman ihon kanssa. Kaunis, joskin hieman leveä nenä, viisaat vakavasti katselevat silmät tuuheiden, valkoisten kulmakarvojen alla ja suorat, syvät viivat nenäjuuresta suupieliin muodostivat kasvot, joiden tarmo oli silmiinpistävä. Ja kaikkeen tähän yhtyi jokin arvokkaisuus, jota ei ole helppo kuvata ja joka ei voi olla silmiin pistämättä. Kaikki teki heti sen vaikutuksen, että edessäni oli joku suuriarvoinen päällikkö.
Vanhuksella, jonka iän saattoi arvioida noin seitsemäksikymmeneksi vuodeksi, oli kaulassa ketju punaisia kukkia sekä yksinkertainen rukousnauha, josta pieni hopea-amuletti riippui avoimelle rinnalle. Vyötäisten ympärillä oli hänellä tummansinisestä, maahantuodusta kankaasta valmistettu lava-lava. Kädessä puoleksipoltettu samoalainen sikari. Ja sylissä hänellä oli vihdoin ristissäolevilla säärillä oivallinen hevosen jouhinen kärpäistöyhtö, hyvin kiillotetussa puupitimessä, jonka kädensijan ympärillä oli loistava hopeahela.