Pian välähti kuitenkin tulisoihdunvalo puitten runkojen välitse. Vilkkaita ääniä kuului yhä lähempää ja lähempää. Ja lopuksi riensivät tytöt meitä noutamaan. Mutta juuri meidän noustessamme seurataksemme heitä syöksyi valtaava tulisuihku ilmoille kaukaa Sawain tulivuoresta. Punaisten kipinäin ja hehkuvoin kivien sade synnytti ilotulituksensa hetkeksi taivaan laelle. Sen jälkeen tuli jälleen pimeä paitsi sitä ainoata paikkaa, jossa raskas pilvi riippui suppilon aukon yllä ja kuvasti mittaamattomassa syvyydessä palavan maan sisimmästä povesta leimuavan liekin. Ja halki yön ja hiljaisuuden saapui sen jälkeen aavistus kaukaisesta, kumeasta jyminästä, vihaisen tulivuoren kauhuaherättävästä pitkäveteisestä mylvinnästä rasittavan tarkasti kuunteleviin korviimme…
Lähellä yösijaa paloi pieni vastasytytetty liekki, jonka savun tuli pidättää tunkeilevat moskiitot jonkun matkan päässä. Me järjestyimme niin hyvin kuin voimme. Ja muutamien minuuttien kuluttua olimme valmiit nukkumaan.
Kappaleen matkan päässä samoalaisten makuusijalta kajahti alakuloinen laulu. Tyttöjen muutoin niin soinnukkaat äänet olivat karheat ja kovat. Mutta miesten matalat äänet kuuluivat kuin täyteläisääniset, syvät kellot…
Heräsin hyvän aikaa keskiyön jälkeen. Rotta oli tepastellut yli jalkojeni…
Kääntäessäni selkäni tulta vasten ja silmäillessäni pimeään näin ihmeellisen näyn, Metsä oli saanut silmät, sadat leimuavat tuijottavat vihreät silmät, joita oli aina pari, kolme tahi neljä yhdessä ryhmässä.
Huusin hiljaa vaimoni nimeä. Hän hapuili kättäni, nousi ylös täysin heränneenä, kauhistuneena. Mitä se on? kuiskasi hän. — Kuka kutsuu? Minä näytin hänelle ylt'ympäriinsä tuijottavia silmiä. Selitin, mitä ne olivat. Fosforiloistoisia sieniä vanhoissa mädänneissä puunrungoissa. Ei mitään muuta. Mutta tenhoavan ihmeellisiä katsella. Melkein hypnotisoivia.
Me istuimme kauvan hiljaa. Käsikädessä, hiljaa, autuaissa ajatuksissa katselimme taivaan lukemattomia tuikkivia tähtiä. Ne vilkahtelivat ja leimahtelivat. Vilkahtelivat ja leimahtelivat. Meidän sydämemme puhuivat sanattomina toisilleen. Tunti tunnilta katosi…
Vihdoin alkoivat tähdet sammua. Tuulen hilpeä suhina heräsi ja pudisteli leikkien puitten latvoja. Päivänkoiton ensimäinen heikko rusohohde levitti loistoaan yli meren idässä. Aurinko nousi nopeasti. Vaikeni vaikenemistaan. Ja sitten oli äkkiä jälleen aamu…
Palolon pyydystys.
Samoan ihmeellisyyksiin kuuluu palolo, hyvin omituinen matolaji, joka asuu korallien onteloissa. Sen latinalainen nimi on Palolo viridis ja se kuuluu Nereidae heimoon. Se näyttäytyy ainoastaan kahdesti vuodessa — päivää ennen ja päivää jälkeen kuun viimeisen neljänneksen loka- ja marraskuussa. Jo varhain on oltava liikkeellä, jos mieli sitä nähdä. Sillä kohottuaan ylös päivänkoitossa ja uituaan ylt’ympäri veden pinnalla noin tunnin ajan, vaipuu se jälleen syvyyteen heti auringon noustessa. Ilmiö — jos sitä sellaiseksi voi kutsua — huomataan ainoastaan niissä paikoissa, joissa riutat muodostuvat kapeiksi soliksi ja joissa koralliseinä vaipuu äkkijyrkkään syvyyteen. Ja samalla kun eläimen pää jää jäljelle koralleihin ja siellä uudistuu, nousevat säikeen muotoiset ruumiit veden pinnalle, jolloin niitä aljetaan pyydystää.