Banjanit olivat kuitenkin metsän suurin kaunistus, ne olivat sen kummituksen kaltaiset, valtaavimmat, voimakkaimmat kuninkaat.
Ja ajatelkaapa vain, minkä satumaisen kehityskauden kukin näistä jättiläisistä oli elänyt siitä, kun se kerran, kauvan, kauvan sitten oli ollut pieni vähäpätöinen siemen, joka sattumalta oli tunkeutunut ja pureutunut jonkun onnettoman lähellä olevan puun kuoreen, ja ennenkuin se tuli siksi miksi se myöhemmin tuli, valtaavista valtaavimmaksi. Kuten oikea loiseläjä eli pieni siemen vastahakoisen isäntänsä elämänytimestä. Se kukoisti ja kasvoi, juurtui, levitti oksansa ja haaransa, kantoi lehtiä ja kukkia. Näin kiemurtelivat ensimäiset juuret vähitellen yhä laajemmalle ja laajemmalle. Niiden ote lujeni lujenemistaan. Ja vihdoin ne olivat kietoneet kuristukseen ja hitaiseen, tuskalliseen kuolemaantuomitun puun pelottomaan armottomaan syleilyynsä, syleilyyn juuresta latvaan asti, josta ei ollut olemassa mitään vapautusta, mitään pelastusta.
Nyt muodosti banjanipuu uusia juuria, paksuja, nälkäisiä, janoisia ja itsenäisiä juuria, jotka imivät ravintonsa ja voimansa suoraan voimaakuohuvasta maasta. Rikas, taaja, hienolehtinen latva alkoi levittää upeuttansa yhä laajemmalle ja laajemmalle. Yhä uusia juuria, ilmajuuria, alkoi levitä oksista ja pyrkiä maahan. Käsivarret heiluivat ilmassa ja tuuli ajoi niitä toisia puita kohti. Ne tarttuivat niihin kiinni. Ne hiipivät kuin käärmeet ja kiertyivät yhä kovemmin ja kovemmin niiden ympärille. Ne tekivät toiset hiljaa, mutta vastustamattomasti osaksi itsestään. Ja näin oli pienestä siemenestä tullut vihdoin vakaava, tuuliatorjuva, satarunkoinen jättiläinen, jonka ahnaan voiman ja kaikkea muuta tuhoavan menestyksen edessä pieni ihminen pysähtyi, katsellakseen sitä miettivässä sanattomassa ihailussa — tätä kaunista hirviötä, joka mielettömässä kehityshäkissaan ja häikäilemättömässä taistelussaan olemassaolosta antoi todellisen kuvan ihmiselämästä, jossa määränsätietoinen, voimakas, niin huomaamaton kuin aluksi onkin, kuitenkin aina kasvaa rikkaaksi ja vakaavaksi heikomman, epävarmasti hapuilevan, asianhaarojen vähemmän suosiman yksilön kustannuksella.
Noin kahden ja puolen tunnin pituisen marssin jälkeen tuli polku melkein äkkijyrkäksi, niin että sitä oli kuulumattoman vaikea kulkea. Mutta samoalaiset kulkivat vikkelästi. Ja muutamien minuuttien kiipeämisen jälkeen seisoimme me kaikki ehein nahoin ja tyytyväisinä melkein renkaanmuotoisella, kapealla reunalla, joka muodostaa Lanutoo-suppilon seinät. Noin kaksisataa jalkaa jalkojemme alla oli järvi. Kuin jättiläissilmä, Upolon lakkaamatta taivasta katseleva silmä, loisti se suppilon reunoilla kasvavan rehevän lehdistön keskeltä. Se oli ihastuttava näky. Me emme olleet pettyneet. Vaellus, pitkä, vaivaloinen vaellus ylöspäin oli hyvin palkittu…
Lepäsimme hetkisen, ennenkuin aloimme kävelyn suppilon ympäri. Istuimme hiljaa. Ihailimme lumivalkoisia tropiikkilintuja, jotka liitelivät ympäriinsä levitetyin, liikkumattomin siivin. Ja katselimme järven sammalenvihreää kalvoa, joka lepäsi alhaalla niin liikkumattomana ja elottomana. Huolimatta suppilon jyrkillä reunoilla riippuvista palmuista ja taajasta viidakosta ei siellä ollut alas pudonnutta oksaakaan, ei tuulen puhaltamaa lehteäkään. — Henget, sanoivat meidän samoalaisemme, asuivat järven syvyydessä. Ja kaiken, mikä putosi ympärillä olevista puista ja pensaista, nielivät ne silmänräpäyksessä.
Myöhemmin kiipesimme alas kylpeäksemme. Miten vilpoista ja suloista! Mikä unohtumaton nautinto olikaan saada uida kauvas ja kelluen seljällään tuijottaa kohti korkeaa, sinistä taivaanlakea. Yhtä pilvetön kuin se oli, yhtä murheeton oli sydämeni. Jos vedenpyörre olisi juuri nyt tarttunut minuun ja vetänyt minut syvyyteen, olisin kernaasti kuollut. Mutta kohtalo ei sellaista tahtonut. Onni saada kuolla silloin, kun enin nauttii, silloin kun on onnellisin, ei ole suotu monelle.
Kylvyn jälkeen me katselimme pieniä puuhuviloita, joita hallitus oli antanut pystyttää suppilon suulle ja jotka olivat jonkinmoisia parantoloita ilmastosairaille. Niissä oli makuu- ja ruokahuone. Ne olivat tarkoituksenmukaisen yksinkertaiset. Ja täten ne täyttivät parhaiten tarkoituksensa, joka oli ainoastaan suojapaikkana oleminen sairaille auringonpaistetta vastaan päivin ja kattona öisin.
Mutta Marquardt ei ollut suunnitellut retkeilyämme sellaiseksi, että me viettäisimme lähestyvän yön seinien välissä. Ulkona vapaassa ilmassa tuli meidän nukkua suloisella, tuoksuvalla ruohojen ja valtaavain bananinlehtien peittämällä korsimattovuoteella, jonka meidän näppärät samoalaisemme olivat laittaneet läheisen, neljään kulmapylvääseen nojautuvan, oksista ja kuivista lehdistä muodostetun katon alle. Siellä piti meidän nukkua yötuulen ympärillämme humistessa. Tähdet katselisivat alas, valvoen lepoamme. Ja aamurusko herättäisi meidät, kun jälleen olisi aika nousta ylös ja alkaa kotimatka.
Kun myöhäinen päivällisateria oli nautittu, teimme kävelyretken läheiselle katselupaikalle. Annoimme katseemme liitää yli Lepuan jyrkän suppilon ja pitkin hiljaisesti kaltevaa vihreätä vuorta. Me näimme palmunpeittämät rannat ja smaragdinvihreän ja vaaleansinisen laguunin ja riuttojen hopeanvalkean vyön. Ja kaiken ulkopuolella meren, keinuvan, syvänsinisen, salaperäisesti viehättävän, rajattoman avaran meren…
Ohi pienten Manono ja Apolima saarien näimme vihdoin auringon vaipuvan savuavan Saxvain valtaavan hahmon taakse. Sanomattoman haltioituneina ja liikutettuina joimme me väririkkaan iltaruskon kauneutta, seurasimme silmillämme, miten päivä sammui ja yön suloinen siniharso laskeutui yli troopillisen maiseman. Verrattomassa viehätyksessä kohosi povestamme sydämellinen, sanaton kiitosrukous kohtalolle, joka oli antanut meidän elää tässä jumalallisessa paratiisissa. Ja kauvan, kauvan istuimme sitten hiljaa ja vakavina, huomaamatta että ilta tuli myöhäiseksi ja että läpitunkematon pimeä luikerteli puitten lävitse ja peitti polun, jota meidän piti palata leiriin.