Samoalaisilla on erityinen kava-niminen kansallisjuomansa. Sen valmistaminen ja sitä välittömästi seuraava juominen muodostavat yhdessä erään samoalaisten kaikkein juhlallisimmista menoista. Sen alkuperä katoaa aikojen hämärään. Sen menot ovat nyt samallaiset kuin ennenkin. Ei ainoatakaan juhlaa, ei minkäänlaisia pitoja, ei yksinkertaisintakaan vierailua tapahdu Samoassa ilman kavaa. Se on kansallinen, vieraanvaraisuus-, ystävyys- ja tervehdysjuoma. Sitä valmistetaan pippurikasvin — Piper Methystieum — juurimukuloista. Se on virkistävää ja vilvoittavaa kohtuullisesti nautittuna.
Mutta liiaksi nautittuna vaikuttaa se päihdyttävästi ja synnyttää päänkivistystä ja hetkellistä jäsenten lamaantumista.
Kava maistaa melkein suopavedeltä ja ensikerran maistelija tuskin haluaa sitä uudelleen. Mutta vähitellen totutaan tähän juomaan. Kun siihen lisätään jonkin verran karvasta pippuria, kuten usein tapahtuu, ja nautitaan pitkin, syvin siemauksin, synnyttää se kielessä, kitalaessa ja kaulassa mitä miellyttävimmän, hivelevän tunteen. Jos sitä juo vain samalla kohtuudella kuin samoalaiset itse tekevät, oppii sille pian antamaan arvon viattomana ja vilvoittavana virvokejuomana ja se itse on aina sopiva aihe kohteliaisuuksien vaihtamiseen ja rakastettavan vieraanvaraisuuden osoittamiseen.
Kavaa juodessa noudatetaan tarkkaa arvojärjestystä. Tapahtuipa muinoin, että pitkällisiä sotiakin syttyi sen johdosta, että esi-isistä, matoista ja arvonimistä köyhempi päällikkö kutsuttiin juomaan kavaa ennen hänen parempiosaista, mahtavampaa virkaveljeänsä.
Matka Lanutoo järvelle.
Palanen erään Samoassa oleksineen europpalaisen matkakertomuksesta.
Näin jatkoimme vähitellen vaellustamme. Matkamme päämäärä oli Lanutoo Toon järvi, — itse asiassa vedentäyttämä syvä tulivuoren suppilo, mutta samoalaisen tarinan mukaan Too päällikön kaivama maakuoppa, jonka hän suruissaan veljensä Atan kuolemasta täytti kyynelillään.
Lyhyen kiipeämisen jälkeen olimme jälleen polulla. Se kohosi alinomaa. Se oli silloin tällöin niljakka ja syvä. Joskus sangen jyrkkä. Ja paikkapaikoin täynnä irtonaisia kiviä, jotka silloin tällöin lähtivät vierimään samoalaisten jalkojen niitä polkiessa. Rehevä kasvillisuus sulki melkein kokonaan näköalan. Mutta sen sijaan vaelsimme me koko matkan mitä suloisimmassa varjossa, ja me tunsimme sydämemme sykkivän uteliaasta odotuksesta saada nähdä se ihmeellinen taulu, joka meille aukenisi, kun näköala vihdoinkin tulisi väljemmäksi, taulu, joka — jolleivät kaikki kertojat olleet valehdelleet — voittaisi kauneudessa kaikki muut maisemat, joita ennen olimme nähneet ja joista olimme nauttineet.
Sillä aikaa olimme kuitenkin tilaisuudessa tutkimaan metsän lintuelämää. Milloin kajahteli kaunishöyhenisten jaolintujen riemuitseva soitto halki hiljaisuuden. Milloin kuului fuaianin — (Sturnoides atrifusca) — huuto tahi taisteluhaluisen manutanginin — vihreän ja punasinervälle metallinvärille välkkyvän Ptilotus kyyhkysen— sotahuuto. Joskus näimme vilahtavan jonkun nopeasiipisen paarmalinnun tahi jonkun ihastuttavan senga-sengan — pienen hunajalinnun, jolla oli pitkä, kaareva nokka ja loistava, punainen rinta. Väliin näkyi lentäviä koiria — Pteropus samoensis —, jotka jaloistaan riippuen ja pää alaspäin nukkuivat päivänsä ylhäällä puitten latvoissa. Ja kerran juoksi iso, kananmuotoinen lintu, jolla oli nokka kuin papukaijalla, aivan poikki polun ja katosi pensaihin, ennenkuin miehet ehtivät laskea alas kantoseipäänsä ja lähteä puolen tunnin hedelmättömälle jahdille. Ja kun minä kysyin Marquardtilta, miksi juuri tämä lintu oli kiihoittanut niin suuresti heidän intoansa, vastasi hän, että se lintu, minkä nyt olimme nähneet, oli ollut harvinainen hammaskyyhkynen — Didunculus strigirostris — eläintieteellinen ihme, joka elävänä maksaa Europassa nelisentuhattakin markkaa ja jonka nahkasta voi saada helposti vähintäin 150 markkaa.
Mitä ylemmäksi tulimme, sitä taajemmaksi tuli metsä. Maassa oli syvä kerros kaatuneita, lahonneita puunrunkoja, pudonneita lehtiä, kukkia ja lukemattomia tuulen taittamia yrttejä, joiden kuolevasta runsaudesta lakkaamatta kohosi uutta elämää, uutta vihreyttä, uutta suloutta. Ylt’ympäri tuoksuivat näkymättömät ihmeelliset mausteet ja harvinaiset sammalet. Siellä säteilivät mitä kauneimmat kämmekät ja Eugeniakukat. Ja yli sananjalkapensaikon levittivät akasiat, valkopähkinäpuut ja uskomattoman vahaavat banjanit — (Ficus aoa) — suojaavan kattonsa, jonka alla asui salaperäinen, lakkaamaton hämärä ja johon tulisen auringonjumalan kuumat nuolisateet eivät koskaan voineet tunkeutua.