Siitä lähin alkoi toinen ääni kellossa soida. En enää saanut isän nähden tarttua viinipikariin, mutta sen sijaan tartuin siihen sitä useammin isän näkemättä. Äiti kyllä näki ja tiesi, mutta peläten isän ankaruutta hän salasi kaikki ja koetti hiljaisuudessa vaikuttaa herättämällä minussa uskonnollisia tunteita. Se tavallaan ensin onnistuikin. — Niin kului pari vuotta. Silloin isä matkusti kauppamatkoille ulkomaille. Kun hän sieltä palasi, oli hänessä tapahtunut muutos, sanoivat hänen saaneen herätyksen. Kotioloissa tuo herätys ilmeni siinä, että vieraita kävi harvemmin ja väkijuomia tarjottiin vähemmän kuin ennen, mutta sen sijaan alettiin pitää säännöllisiä aamu- ja iltasaarnoja. Rangaistuksen uhalla oli jokaisen perheenjäsenen niissä oltava läsnä.

Herätysaikaan kuului myöskin entistä säännöllisempi kotijärjestys. Minuutilleen piti jokaisen olla ruokahuoneessa odottamassa isää aterioimiseen määrättyinä hetkinä. Ken ei ollut läsnä, kun hän tuli, jäi ilman ateriaa. Yhdeksän jälkeen illalla ei kukaan saanut luvatta talosta poistua ja samaan kellon lyömään piti jokaisen kylässä olijan laittautua kotiin. Peläten tämän järjestyksen rikkomista, salpasi isä aina illalla poikansa huoneen oven ulkoapäin, unhottaen, että ikkunaakin saattoi hätätilassa ovena käyttää.

En tiedä mitä tämä herätysaika toisiin vaikutti, mutta minusta ainakin tuli täysi pakana, ja hukkaan menivät äiti paran hiljaiset neuvot. Raskaalta tämä taisi hänestä tuntua, sillä hän joutui viimein vuoteen omaksi ja kuoli. Sen jälkeen tuli koti entistä ahtaammaksi. Ainoana ilona oli enää pikku sisko, mutta hänkin oli niin hento ja heikko, että pelkäsi hänen joka tuulahduksella sammuvan.

Tuulos: Ystävä parka, kuinka minä säälin teitä.

Koski: Ehkä olisi minustakin tullut roistoa parempi, jos edes pikku sisko olisi saanut elää, mutta hänkin jätti minut. (Painaa kädet silmilleen.)

Tuulos: Entä isänne?

Koski: Minä karkasin kotoa ja isäni kirosi minut. Mutta käteeni painamansa viinapikari jäi siihen, ja sitä olen minä ammentanut vuodet pitkät. — Noin kolme vuotta karkaamiseni jälkeen kuulin, että isäni oli kuollut ja määrännyt omaisuutensa armeliaisuuslaitoksiin. — Pikku siskolle oli hän määrännyt eläkkeen, mutta sitä ei hän kauan tarvinnut.

Tuulos: Kun ajattelen, mitä kaikkea te olette saanut kokea, niin tunnen sydämeni tuskasta kouristuvan. Mutta minä arvelen kuitenkin, että ei niin pimeätä yötä, jossa ei joku valonkipuna olisi sinkoillut, eikä niin kurjaa ihmiselämää, jota ei joku onnensäde olisi valaissut. Ettekö näe sielunne silmäin edessä jotain sellaista valonhetkeä?

Koski: Olisi kai minullakin, jos vaan tohtisin niitä muistella.

Tuulos: Miksikä ette?