— Astukaa lähemmäksi, ystäväni, ja katselkaa minua! sanoi Abu Hassan.
Ja ystävät astuivat aivan valtaistuimen ääreen ja katselivat häntä. Mutta silloinpa heidän kasvonsa muuttuivatkin niin ihmeen kummallisiksi. Toiset tulivat aivan vihreiksi, toiset keltaisiksi. Toiset irvistelivät, ikäänkuin he olisivat yrittäneet hymyillä, toisten hampaat alkoivat kalista.
— Tunnetteko minut? kysyi Abu Hassan.
Mutta silloin he heittäytyivät kaikki maahan, niin että lattia tärisi.
— Hyvä, sanoi Abu Hassan. Minä näen, että tunnette minut. Kiitos viimeisestä. Tarkoitan sitä kertaa, jolloin te ajoitte minut ulos ovesta.
— Armoa, armoa, armoa! huusivat kaikki ystävät maatessaan valtaistuimen juuressa ja vapistessaan kuin haavan lehdet.
Armoa! Armoa! huusivat kaikki ystävät.
— Niin, sanoi Abu Hassan, tiedänhän minä, ettei teidän tarkoituksenne ollut olla epäystävällisiä vanhalle ystävälle. Te laskitte vain leikkiä. Ja tullakseni siitä vakuutetuksi minä lähetinkin teitä tänne hakemaan. Itse en enää kaipaa teidän apuanne, minä kun nyt olen kohonnut näin suuresti arvossa ja tullut kalifiksi. Mutta köyhiä on sittenkin yllin-kyllin tässä kaupungissa. Lähtekää kotiinne ja tuokaa tänne niin paljon rahaa, kuin olisitte halukkaat minulle antamaan, jos olisin avun tarpeessa. Minä annan ne sitten köyhille.
Salissa kuului ikäänkuin sadottain lintuja olisi pyrähtänyt lentoon, niin äkkiä ystävät kohosivat maasta ja kiiruhtivat kotiin hakemaan lahjoja ja rahoja kalifille. Abu Hassan ei ehtinyt kuin hetken aikaa jutella vieraiden maiden lähettiläiden kanssa, kun hänen entiset juomatoverinsa palasivat jo takaisin tuoden mukanaan mitä kallisarvoisimpia lahjoja. Toiset toivat kultarahoja, toiset taas koristeita ja hopeakaluja, sillä kaikilla ei ollut aikaa hankkia rahaa. Muutamien lahjat olivat niinkin kallisarvoisia, että ne vastasivat neljättä osaa heidän omaisuuttaan, sillä kukin halusi antaa enimmin päästäkseen uuden kalifin suurimpaan suosioon.