Ali Baba ja hänen vaimonsa kulkivat usean kerran sinä päivänä Kasimin ja oman asuntonsa väliä, ja jokainen saattoi heidän huolestuneista kasvoistaan nähdä, että syvä suru painoi heitä. Eipä kukaan siis ihmetellytkään, kun he illan suussa kuulivat Kasimin vaimon ja Morgianan haikeat valitushuudot, jotka ilmaisivat Kasimin heittäneen henkensä.
Seuraavana päivänä hyvin varhain Morgiana meni erään rehellisen, vanhan suutarin luo, joka aina ensimäisenä istui torin varrella työssään. Hän tervehti häntä ja pisti hänelle kultarahan kouraan. Suutari, jonka koko kaupunki tunsi Baba Mustafan nimellä, ja joka oli suuri leikinlaskija, katseli tarkkaan rahaa, ja huomatessaan sen olevan kultaa, hän sanoi:
"Soma käsiraha! Mitä käskette? Olen valmis vaikka mihin."
"Baba Mustafa", sanoi Morgiana, "ota työkalusi mukanasi ja seuraa minua. Mutta kun tulemme määräpaikkaan, niin sinun pitää antaa minun sitoa silmäsi."
Mutta Baba Mustafa vastusteli.
"Ei, ei", sanoi hän, "sinä vaadit minulta varmaan jotakin, jota omatuntoni ja kunniani ei salli."
"Herra varjelkoon", vastasi Morgiana, pistäen toisenkin kultarahan hänen kouraansa, "en vaadi sinulta mitään, mitä et kunniallisesti voisi tehdä. Tule vaan, äläkä turhaan huolehdi."
Baba Mustafa seurasi häntä, ja Morgiana kuljetti hänet, sidottuaan määräpaikalla hänen silmänsä, Kasim vainajan taloon. Hän irroitti liinan hänen silmiltään vasta kun he olivat siinä huoneessa, jonne ruumis oli kannettu.
Morgiana kuljetti Baba Mustafaa Kasimin taloon.