"Kuka lienetkin", sanoi Baba Mustafa, "et näytä tuntevan minua. Tosin olen hyvin vanha, mutta silmäni ovat siltä hyvät, ja todistukseksi voin kertoa sinulle, että joku aika sitten ompelin kokoon kuolleenkin paikassa, jossa ei ollut näinkään valoisaa."
Rosvo ilahtui suuresti tavatessaan miehen, jolta hän luuli kysymättäkin saavansa tarvittavat tiedot.
"Kuolleenko?" kysyi hän aivan ihmeissänsä ja saattaakseen toisen puhumaan, hän lisäsi: "Miksikä kuollutta tarvitsisi ommella? Tarkoittanet kai hikiliinoja, joihin ruumis käärittiin."
"En", vastasi Baba Mustafa, "kyllä minä tiedän mitä sanon. Sinä haluaisit saada minut puhumaan, mutta minäpä en sano sen enempää."
Rosvo ei halunnut sen selvempää todistetta, sillä hän oli varmaan löytänyt oikean miehen. Hän veti kultarahan taskustansa, painoi sen Baba Mustafan kouraan ja sanoi hänelle:
"Tarkoitukseni ei ole suinkaan päästä sinun salaisuuksiesi perille, vaikka voin vakuuttaa sinulle, etten niitä levittäisi, jos minulle ne uskoisit. En pyydä sinulta muuta palvelusta, kuin että saatat minut siihen taloon, jossa ruumiin ompelit."
"Vaikkapa tahtoisinkin", vastasi Baba Mustafa yrittäen antaa kultarahaa takaisin, "niin vakuutan sinulle, että se on kerrassaan mahdotonta. Voit uskoa sanojani. Minut kuljetettiin nimittäin ummessa silmin tuohon taloon ja samaten taas takaisin. Näet siis, etten voi pyyntöäsi täyttää."
"Etköhän ainakin", kysyi rosvo, "muistaisi suunnilleen matkaa, jota sinua ummessa silmin kuljetettiin. Ole hyvä ja tule kanssani. Minä sidon sinun silmäsi ja sitten sinä koetat kulkea samaa tietä kuin silloinkin. Tästä saat vielä toisenkin kultarahan palkaksesi."
Baba Mustafa ei voinut vastustaa kultarahojen voimaa. Hän tarkasteli niitä hetken aikaa kädessänsä sanaakaan sanomatta ja tuumi mitä tehdä. Vihdoin hän veti rahakukkaronsa esiin, pisti ne sinne ja sanoi rosvolle:
"En voi vakuuttaa löytäväni oikeata tietä, mutta koska niin tahdot, niin voinhan parastani koettaa."