"Minä kiitän teitä pataljonani koko sodanaikaisen palveluksenne edestä, sekä toivon teidät näkeväni täällä Pietarissa niinpian kuin kaartin joukot saapuvat tänne. Aleksander".
Maaliskuun 11 päivästä huhtikuun 17 päivään ei tapahtunut juuri mitään mainittavia, ainoastaan yhtä ja toista pientä häärinää. Vuorotellen kävimme yksi komppania kerralla vartioina rajoitus-linjalla sekä harjoitettiin yhtä ja toista sotaväen ohjesääntöjä.
Kuumetauti raivosi tuhoavasti kaikissa rykmenteissä ja pataljoneissa. Meidänkin pataljonan miehiä sairastui siihen tämän tästäkin ja kuolikin eräs upseeri ja useampia sotamiehiä. Eräänä päivänä saimme käskyn muuttaa pois koko kuolon kartanosta, ei muuta kuin pillit pussiin ja mars. Tultuamme edellä mainittuun Kalatarian kylään, joka oli tästä vähän matkan päässä, saimme tietää että ahtaat olivat asemat mihin piti muuttamamme; mitäs muuta neuvoa kuin palata takaisin vanhoihin asemiimme. Nyt rupesimme aprikoitsemaan millähän tavalla saataisiin tuo kuumetauti vähänkin lievenemään. Kaikki kartanossa löytyvät huoneet, asentomajat, nurkat ja nurkantaukset puhdistettiin uudestaan miten parhaiten taittiin ja sannoitettiin sekä sisältä että ulkoa kauniilla, valkoisella, Marmorameren hiekalla, vetelämmät paikat täydennettiin kalkkikivillä. Tänlaista siivoamis- eli kivittämistyötä tehdessään huomasivat meidän pojat erään kerran muutaman turkkilaisen ruumiin kamalat aaveen näköiset kasvot pistävän mudasta esiin, tämä näkö suututti kivenlaskijaa, sillä tänlainen työ et muutenkaan ollut aivan mieluista. Hän paiskasi harmissaan kivensä kuolleen naamalle sanoen: "ei kuollut saa kurkistella", ja nauroi sitte toisille: "kyllä sen nenä taisi myttyyn mennä". Se auttoi myös vähän ettei kuumetauti tarttunut, kun piti itsensä aina iloisella "tuulella", eikä unhoittanut joskus ottaa pientä naukkua "tasku-matista".
Kun sairastumisesta ei loppua tullut, niin eräänä päivänä huhtikuun alussa saimme käskyn jälleen muuttaa pois kartanosta noin 600 askelta oikealle päin, vallan Marmorameren rantaäyräälle, jossa asetimme kangastelttamme kuntoon ja kaivoimme suorat käytävät niitten välille, jotka sitte kaunistimme koreilla, pienillä kirjavilla merenranta kivillä. Käytävät nimitimme kaduiksi, siinä oli esim. Fapianin katu, Kasarmin katu, sekä teltat olivat olevinaan taloja, niitä nimitimme: Jukola, Rajamäki y.m., y.m. Sitä telttaa, jossa minä asuin muutamien toisten soturien kanssa, nimittivät he leikkinimellä "Vääpelin esikunnan teltaksi". Täällä olikin meillä varsin hupainen ja mukava asento- eli leiripaikka, sillä mereltä puhalsi melkein aina raitis tuuli ja aurinko paistoi ihanasti. Rautatienrata kulki toiselta puolen sitä töyrästä missä oli leirimme ja toisella puolen kohosivat Marmorameren aallot. Väliin taas, kun ei hiljaista yön rauhallisuutta ketkään muut häirinneet, niin nuo viheliäiset sammakot kuitenkin pitivät kosioimiskaupoissaan aika ilvettä ja kurinaa. Olipa ikäänkuin olisivat puhuneet ranskankieltä, yksi huusi: "bolivei fransei, bolivei fransei", toinen vastasi: "vuj, vuj", ja jos jonkinlaisia ääniä sitä sai kuulla melkein kaiket yöt. — No, näin leikillisiä asioita ja tapahtumia niitä nyt olisi vaikka kuinka paljon, mutta kertomus niistä ehkä venyisi liika pitkäksi.
Täältä nyt sitte vaan uteliaisuudella odotimme H. M. Keisarilta uusia käskyjä. Toisinaan aprikoitsimme: kun nyt yhdellä tiellä saisimme rynnätä aina Jerusalemiin asti, niihin entisiin pyhiin paikkoihin, jotka jo vuosisatoja ovat saaneet kitua Turkkilaisten sorron ja väärän opin kahleissa.
Jalomielinen komppaniamme päällikkö kapteeni Bremer osti meille kaksi viulua, joten joutohetkinä huvittelimme itseämme tanssillakin.
Näinä päivinä saapui eräs upseeri ja vapaehtoinen sotamies pataljoonaamme tuoden Helsingistä meille uudet housut ja lakin (vuraskan).
Huhtikuun 18 päivän ehtoolla vähän jälkeen auringon laskun, kun me taas juuri parhaillaan laulelimme ja tanssailimme omituisia tanssejamme ajan vietoksi ja huvitukseksi telttatöyräällämme, niin näimme äkkiä kuinka pataljonamme komentaja H. M. Keisarin sivus-adjutantti översti Procopé tuli ratsastaen täyttä nelistä San-Stefanosta päin leiriämme kohden. Saavuttuansa luoksemme lausui hän: "Pojat olkaa iloiset! H. M. Keisarilta on tullut se ilahuttava tieto sähkölennättimellä, että Suomen kaartin pataljona saa lähteä matkustamaan kotimaata kohden ensimmäisessä mahdollisuudessa". Tämän ilosanoman otimme vastaan hurraavilla ja innokkailla hurraahuudoilla sykkivin sydämin, joittenka vaiettua lauloimme "Maamme" laulun, jota lakittomin päin kuunneltiin.
Huhtikuun 19 päivänä vietimme pitkääperjantaita juhlallisesti Jumalan palveluksella leirissämme kohisevaan Marmorameren rannalla. Nurmi nosti kukkia viheriäisestä kedosta, jossa Jumalan palvelus tapahtui. K:lo 9 aikaan ehtoolla kuulimme kummallista kaukaista jyrinää, jonka jälestä seurasi maanjäristys ja koko manner, jossa asuimme, heilui allamme kolme kertaa edestakaisin. Kyllä siitä moni taisi säikähtää. Minä erään toverin kanssa pidimme pientä kestiä kanan munilla ja viinipullolla, emmekä olleet asiasta paljon tietävinämmekään, käskimmehän vaan "pelmannin" soittamaan Porilaisten marssia. — Eräs meidän komppanian miehistä sanoi tovereilleen: Mihinkähän nyt mennään, kun maa noin tuljuu?
Huhtikuun 20 päivänä kävin minä kahden reiman vapaehtoisen alaupseerin kanssa San-Stefanoon vähän kyläilemään, jossa rannasta vuokrasimme pienenlaisen soutovenheen ja annoimme sitte muutamain Turkkilaisten talonpoikain soutaa itsemme Marmorameren lahdelle, Bosporan suulle. Meidän oli määrä etsiä sieltä erästä venäläistä höyrylaivaa, jossa piti oleman toiselle kumppanilleni rahakirje. Mennessämme ei meillä ollut rahaa ei yhtäkään golgania, jollei laivaa rahakirjeineen olisikaan löytynyt, niin olisimme soutajaimme kanssa joutuneet tavalliseen pulaan. Me arvelimme vaan, jos rahoja ei saada niin annetaan soutaa rantaan takaisin ja pötkitään venheestä tipo tiehemme ja nostetaan kohteliaasti lakkiamme heidän vaivainsa palkinnoksi.