TOISET: Mikä se on?
AATAMI (punehduksissaan kurottaa kättänsä kirjettä ottamaan): Antakaas mä katson sitä.
MIKKELI: Mitä sinä sitä tahdot, kosk' et kumminkaan ymmärrä. Mutta mistä tämä on tullut komppeisiisi?
AATAMI (hämmästyksissä): On kaiketi sama paperi, joka — — —
VARONEN: Joka oli Heinolasta ostettujen tupakkiesi ympärillä.
MIKKELI: Oi, voi niitä ihmisiä, jotka panevat rakkauden kirjeitä tupakki-tuuteiksi! Kuulkaas (lukee. Toiset kuunnellessaan osottavat liikutuksiansa kukin tavallansa): "Sulhaseni! Jo näin kauan oltuani sinua näkemättä, ja tietämättä koska — — jos koskaan enää saanen sinua kohdata, et suinkaan ihmettele kuullessasi minun sinua kovasti — kovasti ikävöivän. 'Ikävä on aika ja päivät on pitkät, Surutont' en hetkeä muistakkaan'. Voi! jos edes hyvästin olisin sinulle saanut jättää. Pahat panettelijat puhuvat vielä päälliseksi sinun jo — — — mutta mitä niistä? kosken mä ollenkaan uskokaan. Älä, ystäväni, minuun suutu, jos isäni tylymäisesti sinua kohdellut on. Liekö pahoin, että vielä isäni kieltoa vastoin sinulle kirjoitan? Mutta mitäs teen, koska niin paljon olen häneltä lupaa rukoillut, enkä saanut? En voi halkeevaa sydäntäni hallita. — Nyt täytyy minun jättää sinut — — — voi! ijäksikö? Älä minulle vihastu, sillä vieläkin olen syytön. Tähdet ja kuu todistakoot, mitä toinen toisellemme lupasimme onnellisina hetkinä, tuolla järven rannalla; todistakoot että mieleni vielä ja aina on sama sinua kohtaan kuin silloinkin, vaikka mustat pilvet sen pimittäneet ovat ja ukkonen uhkaa sitä pian peräti särkeä. Mitäs sanonet, jos olet saava tietää minun kuulutetuksi sen häijyn, ilveilevän luutnantin kanssa, jonka nimeäkään en voi mainita. Kultaseni! Mitä on tehtävä? Neuvo minua — kirjoita minulle — mutta kenen kautta sitä en tiedä. Jo lukkaritar Viekkasellikin on meitit pettänyt, joka ennen oli meitille avullinen. Jaakko, joka ainoa minua on surkutteleva, lähtee jo järvelle. Hänelle uskon siis nämät hyvästijätteet, ollen kuolemaan saakka — sinun — rakastajattaresi." — Mutta mitä? Olen, luullakseni, ennenkin nähnyt täänmuotoista käsi-alaa. Kenenkäs tämä — — —?
VARONEN (sieppaa kirjeen Kekkulilta): Näytäs. Ai! olenpa minäkin täänluontoista kirjoitusta nähnyt. Ahaa! Jopa tunnen. Se on ryökynä Kiemasjoffin. Minä siitä neito-raukasta tietäisin vaikka koko tarinan jutella, surettavan ja kauhiankin.
MIKKELI: Jutteles, veli kulta! Se sopisi kukaties' aineeksi johonkin tehtävääni näytelmään.
RINNUSTELIAIN: Johon itse sopisitte sankariksi.
VARONEN: Aivan niin! kosk'ei mainittua ryökynäraukkaa enää ilahutakaan muut, paitsi semmoiset ihantelijat ja laulujen sepittäjät. Jos sekin vaan saisi nähdä Kekkulin ja kuulla hänen taitonsa, niin rakastuisi kohta, ja mitä mahtaisi tullakaan.