MIKKELI (iloisesti): Häh! Naisihmiset maar ovat oikein eriskummaisia; ja mikä lie heitin kaikkein luontonsa minuun taivuttanut. Tuolla Helsingissäkin jok' ainoa — — hm! — —
RINNUSTELIAIN: Tietenkin ovat sivistyksessä sinun kaltaisiasi; koska yhtäläisten lastenkin sanotaan parhaiten yhteen sopivan leikitellessä.
MIKKELI: Ihmettelen vaan, että usein ovat niin — — etteivät minun kanssani haastellakaan tohdi, peljäten peräti — — hm. Se on aina hyvä merkki. — Kuitenkin, eikös ole kummallista, kun kotopitäjässäni herrasväki sanovat varsin kaunistelematta, (Kirjaliini tietää kyllä) etteivät pidä minusta mitään, eivätkä ole millänsäkään taidostani?
VARONEN: Tarvitsisipa saattaa ne pöhköt suureen häpiään. Jos meitin tiemme sopisi sinun kotopaikoillesi, niin saisit meitin aikanamme kutsua kokoon kaikki ylönkatsojasi ja pitää nuottilon eli konsäärin, jossa laulaisit paljaita omatekojasi. Me, jotka isossa mailmassa eläneet olemme, ja siis enemmän kuin mitkään hämäläiset ymmärrämme ihanuutta, taputtaisimme käsiämme ja kiittelisimme sinua; kas kuinka saisivat hävetä.
MIKKELI: Ai, tulkaas te meitin kanssamme; minä panen semmoisen nuottilon toimeen.
VARONEN: Mitähän olisi? — No, tulemme, jos tuon Sipilän saamme meitä soutamaan Päijänteen ylitse.
AATAMI: Kyllä kaiketi tulisin, mutta — —
VARONEN: Kyllä me muistamme vaivasi koskella (iskee Aatamille silmää).
Ja se on suuri kunnia sinun säädyllesi, että saat meittiä seurata.
RINNUSTELIAIN: Ja soutaa meittiä. — Kyllä mekin autamme, jos saat niin paljon kunniaa ettäs väsyt.
KIRJALIINI (itsellensä): Sukkelat ajat nyt ovat entisten suhteen. Ei suinkaan meitinkään iso-isämme, kenraali von Sorvi vainaja — — — jassoo minulla ei ole ollutkaan iso-isää, ja iso-äitinikin oli kuppari — tainneet ajatella kuinka tähän aikaan katsellaan perittyjä jalouksia. Samalla lailla saanevat meitin lastemme lapset nauraa monelle epäluulolle, joita me vielä pidämme pyhinä.