VANHA KEKKULI (ajatuksissaan): No! Mutta mikäs minun poikanikaan suvun on?
VARONEN: On kyllä hän uljasta ja rikasta sukua, mutta, katsokaas, nyt on joka maakunnassa ruvettu peräti paljo pitämään aatelivapaudesta; ja jok' ei ole aatelia, ja joll' ei ole edes sukulaisia tästä jalosta säädystä, sit' ei tahdota korkeoilta herroilta pitää niin minään.
LÖLLENFLYHTI: Niin, niin juuri: se on totinen tosi, tiedän minäkin sanoa.
VANHA KEKKULI (katsoo ympärillensä): Kosk' ei tässä, paitsi poikaani ja Löllenflyhtiä, ole muita kuulemassa kun te, jonka jo olen huomannut varsin uskottavaksi nuorukaiseksi, niin saan sanoa meitin keskemme erään asian; katsokaas tämä katteini Löllenflyhti tulee pian vävykseni.
VARONEN (kättelee Löllenflyhtiä): "Olkoon onneksi", (hiljaa) sanoi
Oree, kun poikansa mustalaisiin pani.
PALOVIINUS (tulee akkunan tyköä): Niin! onneksi vaan. Joko täälläkin päin ollaan voitolla?
VARONEN (hiljaa): Emme vielä juuri, mutta kyllä kohta. (Lujaa). Me juttelemme täällä, mitä emme tahtoisi muiden kuulla.
VANHA KEKKULI: Niin, jos herrat ovat hyvät ja — Mikkeli ja Löllenflyhti pitäkää te niiden vierastenne seuraa. (Varoselle) Löllenflyhti on, niinkuin tiedätte, urhoollista aatelisukua. Ompa se oikein sutevaa! Eikös hänen kuuluisuutensa, jos tarvitaan, auttane poikaanikin, koska tulevat niin läheisiksi heimolaisiksi — nääläksiksi?
MIKKELI (Paloviinukselie ja Rinnusteliaiselle): Odottakaa täällä; minä menen toimeen, että saataisiin nuottiloseura pian valmiiksi, ennenkuin pappani mitään tietää; kas sekös oikein riemastuttanee häntä. Tules Löllenflyhti kanssani toimittamaan.
LÖLLENFLYHTI: Ahaa! Semmoistako on hankkeissa; mutta nuottilossa täytyy aina sitä pahaa laulua kuulla, jot' en voi kärsiä enempää kuin — — —