Nauroin niin kunnottomasti kuin osasin.
"Ja mitä te siitä tahdotte osallenne?" kysyi hän. "Ette kai ole sitä unohtanut?"
Kuten lukija tietää, en ollut saamassa osalleni muuta kuin oman itseni ja signorinan. Mutta ei käynyt päinsä sanoa everstille, etten vaatisi mitään; hän ei olisi uskonut. Pyysin senvuoksi 30,000 dollarin hyvitystä, jonka hän lupasi niin auliisti, että epäilin, tokko hän aikoi sitä koskaan maksaa.
"Luuletteko olevan peljättävissä, että Whittingham voi yrittää hyökkäystä sillaikaa kun olemme siinä puuhassa?"
"En sitä usko", vastasin. "Hän ei ole mitenkään vielä ehtinyt järjestää itselleen kunnollista kannattajajoukkoa täällä. Onhan tosin tyytymättömyyttä, vaan ei kylliksi, jotta hän voisi sille rakentaa."
"On hyvin paljon tyytymättömyyttä."
"Ei parin tunnin kuluttua. Menette vain ilmoittamaan, että uusi palkkaerä suoritetaan joukoille huomenaamulla — sievoinen osa."
"Niin", lausui hän miettiväisenä, "sen pitäisi rauhoittaa heidät yhdeksi illaksi. Tosiasia on, että ne eivät välitä rahtuakaan minusta enempää kuin Whittinghamistakaan; ja jos luulevat saavansa minulta enemmän, pysyvät he minun puolellani."
Tietysti myönsin hänen olevan oikeassa. Ja totta se olikin, niin kauan kuin presidentti ei ollut paikalla; mutta itsekseni ajattelin, että eversti ei ottanut tarpeeksi huomioon kilpailijansa henkilöllistä arvoa ja vaikutusta, jolla hän kykenisi lumoamaan joukot, kunhan vain pääsisi katselemaan niitä kasvoista kasvoihin.
"Niin", jatkoi eversti, "sen minä teen ja vielä enemmänkin: panen kansan hyvälle tuulelle, tilaamalla täksi iltaa Piazzalle vapaat juomat."