"Taivas varjelkoon Jonesia!" kuiskasin. "Toivoakseni ei se vanha hupsu yritä estellä."
Puhuessani kuulin lyhyen, terävän komennon takaani. "Nyt! Eteenpäin!"
Kun käsky oli annettu, ryntäsi miesjoukko, luvultaan viisikymmentä tai enemmän, täyttä vauhtia ihan piilopaikkamme sivutse, ja etunenässä näimme presidentin miekka kädessä juoksevan kuin nuori mies, viittoillen seuralaisilleen. He kiitivät katua ylöspäin. Väkisinkin viivyimme hetkisen tarkataksemme heitä. Pankkia lähestyessään he kohottivat huudon:
"Presidentti! Eläköön presidentti! Kuolema kavaltajille!"
Sitten kuului yhteislaukaus, ja he saarsivat rakennuksen.
"Nyt on meidän vuoromme, Christina", sanoin minä.
Hän tarttui tiukasti käsivarteeni, ja me kiirehdimme tien yli metsään. Näytti pimeämmältä kuin ensi kertaa kulkiessani sen läpi, tai ehkä oli katulyhtyjen loisto häikäissyt silmäni. Kuitenkin pääsimme eteenpäin melko hyvin. Autoin siinä kumppaniani, minkä voin.
Eteenpäin riensimme, ja saatoimme jo eroittaa laineiden välkkeen harventuvien puiden lomitse. Vielä viisisataa metriä — ja sitten elämä, vapaus ja rakkaus!
"Voi pikarin puhaltaa tuuli, kun sitä lähenee huuli", sanoo englantilainen sananlasku. Niinpä kyllä! Sillä juuri kun lähenimme metsän merenpuoleista reunaa, — juuri kun avoin ulappa ilahutti silmiämme välillä olevan aukion takaa, kirahti signorina kivusta ja käsivarteni tuesta huolimatta kaatui raskaasti maahan. Silmänräpäyksessä polvistuin hänen viereensä. Vanha maan kamarasta esiin pistäytynyt puunjuuri! Ei muuta! Ja siinä lepäsi nyt rakastettuni kalpeana ja liikkumattomana.
"Mikä sinun on, rakkaani?" kuiskasin.