"Nilkkani!" valitti tyttö; "oi Jack, tekee kovin kipeätä!" Ja niin hän pyörtyi.
Puolituntia — kolmekymmentä katoavaa, mutta ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia — olin polvillani hoivaten häntä. Sidoin pikku jalan, annoin hänelle konjakkia taskupullostani ja leyhyttelin nenäliinallani hänen kasvojaan. Hetkisen päästä hän tointui, mutta vain nyyhkyttääkseen vihlovissa tuskissaan, lapsi-parka. Liikkua hän ei voinut eikä tahtonut. Vihdoin sain hänet sen verran viihdytetyksi, että hän alistui kärsimään tuskaa kantaessani häntä sylissä lopun matkaa. Nostin hänet niin hellävaroin kuin osasin, saaden sydämeeni julman survaisun hänen sankarillisesti tukahutetusta voihkauksestaan, ja ponnistelin taakkoineni metsän laitaan. Ei ollut mitään vahtisotilaita näkyvissä, ja uuden toivonkipinän syttyessä sieluuni kuljin aukion yli, lähestyen laiturille johtavaa pientä käyntiveräjää. Edessä oli äkkinäinen mutka, ja siitä kääntyessäni, yhä kantaen signorinaa käsivarsillani, näin veräjällä ratsastajan. Hevonen oli hurjasta ajosta vaahdossa. Mies näytti tyyneltä ja kylmäveriseltä. Tietysti! Sillä hän oli presidentti!
Minulla oli täysi työ kantamuksestani, ja ennenkuin ehdin irroittaa kättänikään, näin hänen revolverinsa tähdätyksi suoraan — minuako kohti? Eipä suinkaan, vaan signorinaan!
"Jos vielä askeleenkaan liikahdatte, ammun häntä sydämeen, Martin", lausui hän mitä rauhallisimmin.
Hänen äänensä kuullessaan signorina avasi silmänsä.
"Laske minut maahan, Jack! Ei hyödytä vastustaa", sanoi hän; "tiesin näin käyvän."
En laskenut häntä maahan, vaan seisoin siinä neuvottomana kuin naulittu.
"Mikä häntä vaivaa?" kysyi presidentti.
"Hän kompastui nyrjäyttäen nilkkansa", vastasin.
"Kuulkaahan, Martin", sanoi hän, "nyt ei auta enää mikään, sen käsitätte. Vähällä piti, mutta te hävisitte."