"Ymmärrän", virkoin. "Ja te naitte Christinan?"
"Niin", vastasi hän.
"Vastoin tytön tahtoakin?"
Hän loi minuun säälinsekaisen katseen.
"Kuka voi sanoa, mikä on naisen tahto viikon kuluttua? Jo ennemminkin menee hän ilolla naimisiin kanssani. Toivon teidän surevan yhtä lyhyen ajan kuin hänkin."
Sisimmässä sielussani tunnustin tämän olevan totta. En ollut pannut kaikkeani alttiiksi naisen rakkauden, vaan tytön oikun tähden! Hetkisen tuntui isku minulle liian raskaalta. Painoin pääni pöytää vasten, kätkien kasvoni.
Silloin astui presidentti luokseni, laski kätensä omaani ja sanoi:
"Niin, Martin; olemmepa nuoria tai vanhoja, samanlaisia olemme kaikki.
Eivät naiset ole riitelemisen arvoisia, mutta luonto vaatii oikeutensa."
"Saanko tavata häntä, ennenkuin lähden?"
"Kyllä", myönsi hän. "Menkää nyt — jos hän voi ottaa teidät vastaan."