Valtion luoja.
Vuonna 1884 ei Aureatan tasavalta ollut suinkaan kukoistavassa tilassa. Maan asema Etelä-Ameriikan rannikolla oli kyllä suotuisa, ja aluettakin kuului valtioon laajalti, yhteensä vastaten useata eurooppalaista maalaiskuntaa, mutta kuitenkaan se ei vielä ollut kyennyt saavuttamaan perustajiensa toivomaa aineellista vaurautta.
Lapsuusvuosiansahan valtio yhä viettikin: toisen ja suuremman valtakunnan vesana se oli saanut vapauden ja itsehallinnon etuudet vasta v. 1871, ensin kestettyään sarjan rajuja valtiollisia mullistuksia, joista muuan ameriikkalaisen Jeremiah P. Jecks-yliopiston professori on julkaissut tyhjentävän historiallisen esityksen nimeltä "Aureata-maan luominen". Tämä perusteellinen historiankirjoittaja määrittelee epäämättömästi oikein, että siinä kansallisessa liikkeessä oli pääosuus Aureatan ensimäisen presidentin — hänen ylhäisyytensä Marcus W. Whittinghamin — tarmolla ja kyvyllä. Mielihyvällä yhdyn tähän professorin ylistyslauselmaan, minulla kun on ollut onni nauttia tuon Virginiasta syntyisin olevan, lahjakkaan miehen henkilökohtaista ystävyyttä (joka kylläkään valitettavasti ei ulottunut yleisiin asioihin).
Presidentti ei ainoastaan luonut Aureatan valtiota, vaan hän muovasi sen perustuslaitkin ja koko hallintojärjestelmän. "Hänen neronsa" (kuten professori sattuvasti huomauttaa) "haltioitui ajatuksesta luoda todella uudenaikainen, anglosaksilaisen rodun edistysmielisen hengen läpitunkema yhteiskunta. Hänen neronsa työnsi syrjään eurooppalaisen herruuden kuluneet perintäkaavat ja opetti hänen kansalaisilleen, että he olivat vapauden lapsia — joskaan eivät kaikki syntyään, niin ainakin jokainen ottolapsen oikeudella." Tämän suurenmoisen aatteen toimeenpanossa sattuneet mahdolliset erehdykset ovat katsottavat johtuneiksi siitä, että presidentin suuri kyky oli pikemmin luontainen lahja kuin opillisen kasvatuksen tulos. Tälle tosiseikalle ei hän suinkaan itsekään ollut sokea, ja hän pahoitteli usein, että Ameriikan kansalaissota syöksi hänen kotinsa kommelluksiin, jotka keskeyttivät hänen opiskelunsa. Kun minulla oli kunnia tulla hänen tuttavuuteensa vuonna 1880, oli presidentti jo vähintäänkin viidenkymmenen vanha, joten äskenmainittu selitys tuskin soveltuu vuosilukuihin, ellemme otaksu presidentin harjoittaneen opintojaan vielä sodan alkaessa, siinä suunnilleen kolmenkymmenenviiden iässä.
Aureata-maa siis alotti näin lahjakkaan johtajan hoivassa ja jalon edistysinnon elähyttämänä, joten valtio oman kansallisen historiansa alkuaikoina herättikin paljon helliä ja ylpeitä toiveita. Mutta siitä kunnian hohteesta huolimatta, jossa sen aurinko oli noussut (asianmukaisesti heijastuen professorin teoksessa), ei maan menestys täyttänyt lupauksiansa, kuten jo sanottu. Seutu soveltui mainiosti maanviljelykseen ja karjanhoitoon, mutta asukkaat — hyvin omituisena rotusekoituksena — olivat velttoja ja halukkaampia pyhänviettoon ja juhlintaan kuin vakavaan uurastukseen. Enimmiten he olivat tyhmänsekaisia; järkevät ottivat elantonsa tästä enemmistöstä, mikä menettelytapa on tyydyttävä yksilön toimeentulolle, mutta ei suurestikaan kartuta kansallisvarallisuutta. Vain kaksi ihmisluokkaa kokosi joltisiakin varoja — virkamiehet ja kapakoitsijat,— eikä näidenkään vauraus ollut suurta englantilaisen tai ameriikkalaisen mittapuun mukaan. Tuotanto oli lamassa, kekseliäisyyttä puuttui, ja verot olivat rasittavia. Luulenpa että presidentti oli kykenevämpi valtion perustamiseen sodan mylläkässä ja hälinässä kuin tyynesti ja tasaisesti hoitamaan hallinnon yksityisseikkoja; ja vaikka hänellä nimellisesti oli apunaan kolmen ministerin muodostama kabinetti ja viidenkolmatta jäsenen kansalliskokous, lepäsi hallitustyön todellinen taakka hänen omilla hartioillaan. Hän siis myöskin oli siveellisesti vastuunalainen — ja sen kuormansa presidentti kantoi miltei itsetiedottomuuteen kehittyneellä hilpeydellä ja järkkymättömyydellä.
Ensi kertaa astuin jalkani Aureata-maahan maaliskuussa 1880, jolloin minut höyrylaivasta soudettiin pääkaupungin Whittinghamin laakealle hietarannalle. Olin nuori mies, kuudennellakolmatta, ja hyvin ylpeä siitä että minut niin varhaisella iällä oli lähetetty aureatalaisen konttorimme johtajan tärkeään toimeen. Pankkimme johtokunnan saattoi kohtuuttomatta arvostelutta sanoa siihen aikaan noudattaneen hieman seikkailevia harrastuksia, ja presidentin kiihkeistä pyynnöistä ja hehkuvista kehoituksista olivat he päättäneet perustaa Whittinghamiin haaraliikkeen. Minulla oli jonkun verran vaikutusta johtokunnassa, sen puheenjohtaja kun oli isälleni velkaa — liian vähäisen erän mainittavaksi, mutta liian suuren suoritettavaksi, — ja kun nuorekkaassa uutuudenhalussa hain paikkaa, onnistuinkin saamaan toiveeni täytetyksi sadan dollarin kuukausipalkalla. Ikäväkseni täytyy mainita, että myöhemmissä liikeasioissa kiitollisuudenvelka vähitellen siirtyi puheenjohtajalta isälleni, ja se onneton käänne riisti minulta etuni yhtiössä, hankalasti vaikuttaen jälkeenpäin toiminnassani. Aureataan tullessani oli pankki ollut avattuna puolisen vuotta mr. Thomas Jonesin johtelemana; tämä vakavaluontoinen vanha virkailija joutui nyt toimimaan minun määräysteni alaisena pää- (ja ainoanakin) kassanhoitajana.
Whittinghamin havaitsin miellyttäväksi pikku kaupungiksi; asukkaita oli noin viisituhatta. Se sijaitsi sievästi luonnonkauniin lahden rannalla, missä Marcus-joki laski valtamereen. Tuntuvana osana kaupunkia olivat hallitusrakennukset ja hotellit, mutta olipa siellä melkoisen muhkea kauppakatukin ja uhkea tori nimeltä "Piazza 1871", jota somisti presidentin ratsupatsas. Tämän kansallisen muistomerkin ympärillä oli runsaasti istuinpenkkejä sekä lähellä kahvila ja soittolava. Pian huomasin, että tänne keskittyi kaupungin elämä ehtoopäivin ja illoin.
Kilometrin mittaista komeata puistokäytävää kulkien tultiin "Kultaiseen taloon", presidentin viralliseen asuntoon. Se oli mahtava valkoisesta kivestä rakennettu huvila, jota koristi Aureatan kullattu vertauskuva: naisolento istumassa aurankurjella, pitäen oikeassa kädessään miekkaa ja vasemmassa runsaudensarvea. Jalkojen juuressa lepäsi näköjään huonosti valettu kanuunankuula; sain kuulla sen esittävän kultamöhkälettä, ja sen olemassaolosta sekä maan ja palatsin nimestä ["Auraata" merkitsee kultainen kullattu] tiesin päätellä, että presidentti oli aikoinaan toivonut laskevansa nuoren tasavaltansa vaurauden kivennäisrikkauden vankalle perustalle. Tästä unelmasta oli kuitenkin jo kauan sitten luovuttu.
Olen aina kammonnut hotelleja. Niinpä heti kiirehdin etsimään varojeni mukaista yksityisasuntoa ja sain hyvällä onnella parihuoneet katolilaisen papin, isä Jacques Bonchrétienin talossa. Hän oli mukaisa mies, ja vaikka välillemme ei syntynytkään likeistä tuttavallisuutta, saatoin aina luottaa hänen kohteliaisuuteensa ja ystävälliseen apuunsa. Täällä asuin mitä mukavimmin viidelläkymmenellä dollarilla kuussa, ja pian huomasin, että säästyneet viisikymmentä tekivät minusta vakavaraisen miehen Whittinghamissa.
Siten pääsinkin vapaasti seurustelemaan parhaissa huonekunnissa, näihin luettuna myöskin Kultainen talo, ja pieni seurapiiriänne oli varsin mieluisa. Tansseja pidettiin toisinaan, päivälliskutsuja saatiin tuon tuostakin, ja lisäksi ahkera verkkopallo- ja biljardi-urheilu esti minua kokemasta hieman aavistelemaani yksitoikkoisuutta. Whittinghamin nuoret naiset tekivät parhaansa maanpakolaisuuteni viihdytykseksi. Mitä liiketoimintaan tuli, oli pankkimme tosin pieni, mutta edistyi välttävän tyydyttävästi, ja jos meille sattui muutamia huonojakin saatavia, saimme sensijaan korkeata korkoa hyvissä tapauksissa, joten joka tapauksessa kykenin lähettämään laadullisia raportteja kotimaahan. Ja aika kului hyvin tasaisesti, vaikka väestön keskuudessa ilmeni joitakin nurkumisen merkkejä. Nämä häiritsevät ilmiöt pistivät erityisesti silmääni ensi kertaa silloin, kun sotkeusin Aureatan valtiovelan vaiheisiin, ja koska koko kertomukseni kiertyy tähän seikkaan, lienee se sopiva uuden luvun aihe.