TOINEN LUKU.
Omintakeinen lainapuuha.
Kun haaraosastomme perustettiin Whittinghamiin, oli meidän ja hallituksen kesken tehty sopimus, jonka mukaan me saimme välittää hallituksen raha-asiat; tulimme siten jokseenkin samanlaiseen puoliviralliseen asemaan kuin Englannin Pankki kotimaassaan. Pankin puolestaan piti lainata tasavallalle 500,000 dollaria kuuden prosentin korolla. Presidentti järjesti silloin liikkeeseen miljoonan dollarin lainaa Whittinghamin satamatöitä varten. Tämä teräväpäinen valtias nähtävästi keksi laajaperäisiä yleisiä töitä kansan tyytymättömyyden tyrehdyttämiseksi, toivoen täten sekä kehittävänsä liikennettä että samalla toimittavansa työtä lukuisille henkilöille, jotka joutessaan olivat kiihoitukselle alttiina. Tällainen oli ainakin hänen politiikkansa virallinen selitys, jonka todenperäisyyttä minulla myöhemmin oli syytä epäillä. Minun tehtäväni tässä lainapuuhassa oli ainoastaan muodollinen. Asianmukaiset sopimukset tehtiin, riittävät takuut annettiin, ja kesäkuussa 1880 minulla oli ilo luovuttaa presidentille nuo puoli miljoonaa dollaria. Sain häneltä samassa tilaisuudessa kuulla, että laina hänen suureksi mielihyväkseen oli jo toisellakin osaltaan merkitty.
"Ryhdymme heti hommiin, sir", lausui presidentti tavallisella luottavaisella, mutta tyynellä sävyllään. "Kahden vuoden kuluttua on Whittinghamin satama tunnettu maailman markkinoilla. Älkää olko huolissanne koronmaksusta. Johtokuntanne ei ole milloinkaan tehnyt parempaa sijoitusta."
Kiitin hänen ylhäisyyttään, sytytin hänen tarjoomansa sikaarin ja poistuin levollisin mielin. Eihän minulla ollut asiassa vastuuta ja välitin viisi siitä, saivatko pankin johtajat korkonsa vai eivätkö. Olin sentään hiukan utelias tietämään, kuka oli Merkinnyt lainan toisen puoliskon, mutta siitä en vähiin aikoihin saanut vihiä.
Työt alettiin ja korot maksettiin, mutta enpä voi sanoa satamarakennusten edistyneen nopeasti. Epäilenpä tosiaan, kertyikö kaikkiaan sataatuhatta dollaria enempää urakoitsijain ja työmiesten taskuihin koko hankkeesta. Presidentti kaivatti muutamia kuoppia ja rakennutti joitakuita valleja; tällä kannalla olivat asiat, kun hän parin vuoden kuluttua yllämainitusta kohtauksestamme äkkiä kutsutti pois loputkin työmiehistä, ja rakennuspuuha pysähtyi kerrassaan.
Vähän aikaa tämän tapauksen jälkeen sain kunniakseni kutsun päivällisille Kultaiseen taloon. Oltiin heinäkuussa 1882. Sanomattakin on selvää, että noudatin kutsua, enkä vain siksi että se tavallaan oli käsky, vaan myöskin koska presidentti tarjosi erinomaisia päivällisiä; vaikka hän oli poikamies (ainakin Aureatassa), oli hänen taloutensa parhaimmin järjestettyjä, mitä olen nähnyt. Tyydytykseni kasvoi vielä suuremmaksi, kun saapuessani huomasin olevani ainoa vieras ja näin presidentin siis pitävän pelkästään minun seuraani illanvieton arvoisena. Mieleeni juolahti, että tämä saattoi merkitä liikeasioita, eikä se selitys ollenkaan häirinnyt mielihyvääni.
Nautimme päivällisen kuuluisalla verannalla, monien whittinghamilaisten loistohetkien näyttämöllä. Ruoka oli mainiota, viinit verrattomia. Presidentti osoittausi herttaiseksi seuratoveriksi. Olen jo vihjannut, että hän ei ollut saanut suurtakaan koulutusta, mutta hänellä oli laaja elämänkokemus ja hän oli kehittänyt itselleen tyynen ja samalla sydämellisen esiintymistavan, joka poisti minusta kaiken ujostelun ja epäröimisen. Lisäksi hän kohteli minua maailmanmiehenä, jollainen huomaavaisuus aina on niin imartelevaa nuorille. Alentuvan tuttavallisesti kertoili hän minulle monta juttua aikaisemmasta elämästään; ja koska hän oli ollut kaikkialla, missä miehen ei olisi pitänyt olla, ja tehnyt kaikkea, mitä olisi tullut jättää tekemättä, oli hänen puhelunsa tietysti mitä mielenkiintoisinta.
"En asetu miksikään esikuvaksi", virkkoi hän erään tavattomimman kaskunsa lopuksi. "Voin ainoastaan toivoa, että yhteiskunnalliset palvelukseni arvioidaan vastapainoksi vaakaan yksityisten heikkouksieni rinnalla." Tämän lausui hän jonkunlaisella liikutuksella.
"Teidän ylhäisyytennekin", sanoin minä, "tyytynee tässä suhteessa odottamaan samaa suvaitsevaisuutta kuin Caesar ja Henrik IV."