"Niin ajattelinkin", sanoi eversti. "Saattaa tulla aika, jolloin voimme toimia yhdessä. Pitäkää sitä lainaa sillävälin silmällä. Hyvää yötä!"
Erosimme hänen asuntonsa oven edessä Piazzalla, ja minä jatkoin matkaani kotiin.
Päästyäni makuulle hieman ymmällä ja kovin levottomana, kirosin koko lainaa. Mutta kun sitten muistin, että laina jostakin syystä tuntui koskevan yhteisesti signorinaa ja minua, kaduin kiukkuani ja vaivuin uneen.
VIIDES LUKU.
Oivallan aseman.
Aika ei tuonut mitään huojennusta Aureatan vaikeuksiin. Jos pinteeseen joutunut yksilö on liikuttava näky, niin kokonainen kansa rahapulassa on masentava katseltava, ja Aureata-maa oli kovasti ahtaalla. Joillakuilla kaiketi oli rahojakin. Mutta valtiolla ei ollut, ja niin ollen ei virkamiehilläkään, ei presidentillä eikä lopulta minullakaan. Pankilla oli hiukan — muiden rahoja tietysti, — mutta minä aavistelin "paniikkia" milloin hyvänsä, ja senvuoksi olin sähköteitse pyytänyt johtokunnalta rahalähetystä, sillä kotimaisten seteliemme kurssi oli nöyryyttävän alhainen.
Valtiollisen kiistan hyökylaineet kuohuivat korkealla. Pistäysin eduskunnan istuntoon eräänä iltapäivänä toukokuun lopulla, ja parvekkeelta katsellessani näin everstin viuhtovan vimmaisessa sanatulvassa. Hän kovisteli onnettomalta don Antoniolta vastausta, milloin armeijan palkat maksettaisiin. Jälkimäinen luimisteli sotaherran pilkkasanoista ja olisi varmaankin karannut ulos salista, jollei presidentin kylmä katse aitiosta olisi naulinnut häntä tuoliinsa. Noustessaan puhumaan ei ministerillä ollut mitään muuta esitettävänä kuin hämäriä lupauksia pikaisesta suorituksesta; mutta häneltä puuttui täydellisesti päämiehensä häikäilemätön varmuus, ja hänen vakuuttelunsa eivät pettäneet ketään. Jätin eduskunnan pitämään aimo hälinää ja suuntasin askeleeni erään ystävättäreni, madame Devargesin taloon. Hän oli jäänyt leskeksi eräästä ranskalaisesta herrasmiehestä, joka oli ilmestynyt Whittinghamiin Uudesta Kaledoniasta [ranskalainen pakkotyösiirtola. Suom.]. Kohteliaisuus vaati meitä otaksumaan, että hän oli joutunut Uuteen Kaledoniaan valtiollisista syistä, mutta tavanmukainen pilvi varjosti hänen isänmaallisen uhrauksensa aikaa ja lähempiä yksityiskohtia. Rouva kyllä toisinaan piti tarpeellisena rasittaa itseään ja muita Ranskan erinäisten tyrannien tai sortajapyrkyrien soimaamisella; mutta lukuunottamatta tätä hurskasta uhria puolisonsa maineen alttarille, oli hän herttainen ja hilpeä pikku emäntä.
Tapasin hänen teepöytänsä ääressä rattoisan seurueen, joukossa myöskin donna Antonian, joka vähän välitti tai tiesikään isänsä tuskista, sekä erään Johnny Carrin, joka ansaitsee mainintaa Aureatan ainoana rehellisenä miehenä — puhun tietysti vain oman paikallistuntemukseni perusteella. Hän oli nuori englantilainen, säätyläisperheen veljeksistä nuorempia, joka oli lähetetty etsimään onneansa jokunen tuhat puntaa taskussaan. Maa oli meillä halpaa, ja Johnny oli ostanut tilan ja asettunut maanviljelijäksi. Äskettäin hän oli putkahtanut esille tiukkana perustuslaillisena ja presidentin hartaana ihailijana, ja siinä ominaisuudessaan hänellä olikin paikka parlamentissa. Johnny ei ollut mikään kyvykäs eikä teräväpäinen mies, mutta hän oli iloluontoinen ja — kuten olen katsonut tarpeelliseksi huomauttaa — rehellinen.
"Hei, Johnny! Mikset ole eduskunnassa?" lausuin minä hänelle. "Tarvitsette jok'ainoan äänenne illalla. Riennä auttamaan ministeristöä ja vie donna Antonia mukanasi. Ne ihan syövät rahaministerin elävältä."
"All right! Lähden heti kun olen saanut toisen sämpylän", sanoi Johnny. "Mutta mistä rähinä?"