"Vai niin, ja mihin olette sen pannut?
"Hänen ylhäisyytenähän sen otti."
"Mitä!" huudahdin minä.
"Niin, sir. Enkö minä maininnut siitä? Teidän silloin käytyänne täällä presidentin kanssa yöllä, pistäysi hänen ylhäisyytensä tänne ehtoopäivällä, kun te olitte mennyt Piazzalle, ja sanoi tarvitsevansa sähkösanoman. Hän ilmoitti teidän sanoneen, että se kuului raha-asiain ministeriöön. Hän oli hyvin kohtelias, sir, ja selitti olevan tarpeellista, että alkuperäinen sanamuoto tulisi ministerin nähtäväksi; ja koska hänellä sattui asiaa (hän muutti rahaksi erään yksityisen maksuosoituksen), tarjousi hän ottamaan itse tuon sanoman. Eikö hän ole palauttanut sitä teille? Hän lupasi sen tehdä."
Kykenin tuskin änkyttämään:
"Hän kai unohti sen. No, eipä väliä, Jones."
"Saanko mennä nyt, sir?" kysyi Jones. "Vaimoni halusi, että lähtisin hänen kanssaan —"
"Kyllä, menkää", sanoin minä, ja hänen poistuessaan lisäsin määräpaikan, joka epäilemättä oli toinen kuin kunnon rouvan esittämä. Sillä nyt ymmärsin kaikki. Se vanha roisto (anteeksi kiivauteni) oli kehveltänyt tekaistun sähkösanomani, tarpeen tullen esittääkseen sen omana puhdistuksenaan. Minut oli petkutettu, saatu kerrassaan satimeen, — ja Jonesin typeryys oli tehnyt sen helpoksi. Minulla ei ollut mitään todistetta väittääkseni, että presidentti tiesi sähkösanoman väärennykseksi. Tähän asti olin ajatellut, että jos joutuisin syytteeseen, olisi minulla kunnia saada tuekseni presidentin seura oikeussalissa. Mutta nyt! — niin, nyt minä saattaisin todistaa itseni varkaaksi, saamatta häntä osalliseksi. En ollut eksyttänyt Jonesia omaksi hyväkseni, vaan presidentin. En ollut väärentänyt itseäni varten, vaan hänen suojakseen. Olin tosin itse käyttänyt rahat, mutta —
"Voi lempo", huudahdin katkeroittuneena, "hän vei sillä ainoan valttini!"
Ja mieleeni muistuivat hänen ylhäisyytensä sanat: "Käytän tilaisuuksia parhaani mukaan."