KUUDES LUKU.
Kuolkaamme isänmaan puolesta!
Minulle tuli touhuinen viikko. Haalin kokoon rahoja, mistä vain vähänkin sain. Jos onnistuin keräämään mitä puuttui maksaakseni noiden 300,000 dollarin korot, joiden piti olla sijoitettuina hyväksyttyihin arvopapereihin — ja joiden todellinen käyttö oli ainoastaan hänen ylhäisyytensä tiedossa, — jäi minulle kuusi kuukautta hengähtämisaikaa. Palkkiostani ei nykyään ollut penniäkään jälellä ja "vararahastossani" oli vain 10,000 dollaria. Mutta miten oli minulla näinkään paljoa? Valitettavasti vain siten, että olin lainannut 5,000 dollaria pankistamme! Tottahan oman liikkeen johtaja ansaitsi takuutontakin luottoa, jos sitä vakavaraiset syrjäisetkin saivat? Minä siis lainasta pelkkää omaa nimeäni vastaan. Mutta ellen toimittaisi niitä rahoja takaisin ennen kuukausitilin päättämistä, tulisi asia Jonesin tietoon. Ja minä en uskaltanut luottaa siihen, että kykenisin taaskin tukkimaan hänen suunsa.
Sanoessani Johnny Carrin olleen Aureatan ainoa rehellinen mies, unohdin Jonesin. Kiusakseni ja kiukukseni oli Joneskin rehellinen, ja hän pitäisi velvollisuutenaan antaa johtokunnan tietää ennakkonostostani. Ja silloin olisin mennyttä miestä, sillä myönsinhän olevan ilmeisesti säännötöntä, että pankinjohtaja ihan itsekseen nostaa rahoja kassakaapista. Ellen voinut ennen kuukauden loppua lisätä viittätuhatta dollaria kymmeneentuhanteeni, oli minun livistettävä!
Tätä murheellista johtopäätöstä vahvisti arvoisan isäni kirje, joka pahimman ahdinkoni hetkenä ilmoitti minulle, että hän onnettomuudekseen oli nyt johtokunnan puheenjohtajalle kaksituhatta puntaa velkaa erään liikehomman tuloksena. He olivat joutuneet puheisiin, toinen oli kovistellut maksua, sättinyt koko perhettämme mitä pahimmin ja lopuksi ilmoittanut aikovansa pidättää minun palkkani velasta. "Ellei se ole pojallenne mieleen, niin jättäköön paikkansa; eipä siitä ole vahinkoa", oli hän lausunut. Tämä oli kerrassaan oikeudetonta menettelyä, mutta asemani tuskin salli minun esiintyä siveellisesti korskeana puheenjohtajaa kohtaan. Näin kuvastui edessäni varmana lähitulevaisuutenani virattomuus ja luultavana vankila.
Ilman tätä odottamatonta keikausta olisin saattanut rohkaista mieleni ja tunnustaa avoimesti kommellukseni, luottaen puheenjohtajan riippuvaisuuteen isästäni. Mutta mihin nyt olinkaan joutanut? Kovin pitkälle tosiaan, kuten donna Antonia lausui. Niin tuskaannuksissani olin asemastani ja niin täysi työ oli minulla epätoivoisissa yrityksissäni sen parantamiseksi, että minä en joutanut edes käymään signorinaa tervehtimässä, vaikka olinkin suuresti lohdutuksen tarpeessa. Päivien vieriessä sorruin sellaiseen masennukseen, etten liikkunut enää missään, vaan istuskelin vain synkkänä huoneissani, katsellen matkareppuani ja kummeksien, miten pian minun oli sullottava kompeeni ja paettava ellei juuri henkeni, niin ainakin vapauteni edestä.
Vihdoin tuli romahdus. Istuin eräänä aamuna konttorissani yhä pohtien vaikeata pulmaani, miten tehdä kymmenestä viisitoista, kun kuulin kavioiden kapsetta.
Hetkistä myöhemmin avautui ovi, ja Jones johti luokseni eversti McGregorin. Nyökkäsin everstille, joka astui sisään jäykänlaisesti kuten tavallista, istuutui ja riisui hansikkaansa. Reipastausin kysymään:
"Mitä voin tehdä hyväksenne, eversti?" Hän odotti kunnes ovi sulkeutui
Jonesin takana ja sanoi sitten:
"Olen vihdoinkin päässyt pohjalle, Martin."