Signorina-parka oli kovin ihastunut tuohon viehättävään pikku asumukseen, ja hänen suuttumuksensa rahojen menetyksestä ja sievän talon omistamisen halu pahasti kiusasivat häntä antautumaan inhoamaansa Delilan osaan. Itsekseen jätettynä olisi hän varmaankin mukautunut paremmille tunteilleen ja tärvellyt juonen. Mutta pelästyneinä tästä tunteellisuuden puuskasta eversti ja minä riensimme tukahuttamaan hänen omantuntonsa arvelukset, taivuttaen hänet ilkeään tahtoomme.
"Lopultakin hän sen ansaitsee", sanoi viimein signorina, "ja minä teen sen!"
On aina surullista nähdä jonkun kärsivän itsekunnioituksensa menettämisestä, ja minä yritin palauttaa signorinan luottamusta omiin vaikuttimiinsa viittauksilla Heberin puolisoon Jaeliin, Charlotte Cordayhen ja muihin säälimättömiin sankaritariin, joita muistui mieleeni. McGregorissa tämä itsepuolustelun harrastus herätti peittämätöntä halveksumista.
"Onhan kysymyksessä vain toistamiseen hupsuttaa hänet", arveli eversti; "johan olette sen ennenkin tehnyt!"
"Minä suostun, jos vannotte että — että te ette tee hänelle pahaa", vastasi tyttö.
"Olen jo antanut lupaukseni", murahti sotaherra; "en kajoa häneen, ellei hän pakoita minua siihen. Mutta jos hän yrittää tappaa minut, ei minun kaiketi tarvitse paljastaa rintaani iskulle?"
"Ei, ei", tokaisin minä; "pidän arvossa hänen ylhäisyyttään, mutta me emme saa antaa tunteittamme vietellä itseämme heikkouteen. Hänet on saatava käsiimme — elävänä ja eheänä, mikäli mahdollista, mutta pahimmassa tapauksessa elävänä tai kuolleena."
"Kas niin, se on järkevää puhetta", lausui eversti hyväksyvästi.
Signorinalta pääsi huokaus, mutta hän ei vastustellut enempää.
Välttääksemme huomion herättämistä sovimme järjestelystä, jolla seuraavien kolmen päivän kuluessa saatoimme tarpeen tullen antaa tietoja toisillemme kokoontumatta neuvottelemaan. Asemani Whittinghamin rahaliikenteen keskuspisteenä teki tämän helpoksi; pankinlähettien käynnit edestakaisin eivät pistäisi silmään, ja sanomat saattoi laatia sellaiseen muotoon, että ne eivät syrjäiselle ilmaisseet mitään. Sovimme myöskin, että jos joku meistä vainusi pienintäkin vaaraa, hän heti lähettäisi sanan toisille, ja silloin kokoontuisimme everstin maakartanoon, joka oli noin seitsemän penikulman [engl. penikulma vastaa jokseenkin 1,600 metriä] päässä kaupungista. Sieltä olisi sellaisessa valitettavassa tapauksessa helpompi paeta.