"Ja nyt", sanoi eversti, "jos Martin luovuttaa minulle dollarit, on kaikki valmista."
Olin tuonut mukanani nuo kymmenentuhattani. Vedin ne esille ja asetin pöydälle, pitäen kättäni hyväilevästi setelitukun päällä.
"Ymmärrättehän täydellisesti asemani, eversti?" sanoin. "Tästä hommasta ei ole minulle mitään hyötyä, ellen saa vähintäänkin 320,000 dollaria, suorittaakseni velkasumman korkoineen ja maksaakseni vielä erään toisen pikku lainan takaisin pankkiin. Silloin jää minulle viisituhatta puhdasta, ja se ei ole suinkaan liiallinen palkkio. Mutta ellen saa mainitsemaani summaa kokonaisena, on minulla kassanvaillinki, tulkoonpa vallankumousta tahi ei."
"En voi tehdä rahoja, ellei niitä löydy", vastasi hän, mutta ilman tavanmukaista tylyä sävyänsä. "Mutta se olkoon sovittuna, että te olette ensimäisellä vuorolla kaikkeen mitä löydämme, mainitsemaanne summaan asti. Se jätetään mutkittelematta teidän haltuunne. Signorina ja minä tyydymme rippeisiin. Ettehän te vaadi osaanne niistäkin, vai mitä?"
"En", sanoin minä, "tyydyn olemaan etuoikeutettuna osakkaana. Jos tuon verran saadaan kokoon Kultaisesta talosta, on se minun; muussa tapauksessa sen suorittaa minulle uusi hallitus, menetelköönpä se muun velan kanssa miten tahansa."
Näin lausuen työnsin rahat everstille.
"Odotan uuden hallituksen osoittautuvan hyvin myötämieliseksi kaikkiakin saamamiehiä kohtaan", virkkoi eversti pistäessään rahat mielihyvästä hymähtäen taskuunsa. "Olettehan joka tapauksessa tekin tyytyväinen ehtoihin, signorina?"
"Olen", vastasi tämä. "Saanko siis sen maahuvilankin?"
"Saatte tietenkin!" huudahdin minä. "Ja everstistä tulee presidentti, ja hän saa Kultaisen talon kaikkine hynttyineen."
"Sovittu! sovittu! sovittu!" lauloi signorina. "Olemme jo tehneetkin kylliksi kauppoja, ja hetki alkaa olla sangen myöhäinen kestitäkseni herroja luonani. Vielä malja, ja sitten hyvää yötä! Onnea vallankumoukselle! Juokaamme se malja veripunaisessa viinissä!"