Kun ei ollut muuta punaviiniä kuin bordeaux'ta, ja se kylmentää vatsaa kello kolmen aikaan aamusella, joimme maljan ranskalaisessa konjakissa. Olin noussut lähteäkseni, kun äkillinen ajatus juolahti mieleeni:
"Mutta hitossa, aivanhan unohdimme Johnny Carrin! Kuulkaahan, eversti, missä määrin hän olikaan viime yönä päissään? Luuletteko hänen muistavan kertoneensa teille asiasta?"
"Kyllä", sanoi eversti, "luullakseni hän nyt jo muistaa. Ei hän siitä vielä aamulla kaupunkiin lähtiessäni ollut selvillä."
"Tunnustaneeko hän presidentille? Se saattaisi aiheuttaa, että ukko pitäisi teitä hankalan visusti silmällä. Hän tietää, että te ette ole hänen ystävänsä."
"No, Carr ei ole vielä tavannut presidenttiä. Hänen piti jäädä kotiin koko täksi päiväksi. Hän oli tavattoman huonossa kunnossa aamulla, ja sain lääkärin antamaan hänelle rauhoittavaa juomaa. Tahdoin nimittäin saada hänet pysymään alallaan, kunnes ehdin ajatella. En tosin usko, että hän menisi tunnustamaan typeryyttänsä — presidentti julmistuisi hänelle pahasti; mutta silti hän voisi sen tehdä, joten on parasta, että he eivät osu yhteen."
"On toinenkin, jota hän ei saisi tavata", huomautti signorina.
"Kuka se on?" kysyin minä.
"Donna Antonia", vastasi hän. "Johnny näkyy yhä enemmän kiintyvän tyttöön, ja varmasti hän pulassa ollessaan menee ensi työkseen kertomaan siitä tälle. Mr. Carr on hyvin luottavainen ystäviänsä kohtaan."
Tunnustimme tämän huomautuksen varsin tähdelliseksi. Ja jos donna
Antonia saisi tietää, ei asia pysyisi presidentiltäkään kauan salassa.
"Aivan oikein", sanoi eversti. "Ei kelpaa, että hän juoksentelee päivittelemässä ajattelematonta avomielisyyttään. Tähän asti on kaikki hyvin."