Majuri kääntyi ikkunaan. Oli kuutamoyö, ja kun minäkin katsahdin sinnepäin, näin pihamaan olevan täynnä sotamiehiä. Kuka oli päällikkönä? Vastaus merkitsi minulle paljon.
Tämä näky jonkun verran selvitti majuria.
"Kapina!" huusi hän. "Sotamiehet ovat nousseet kapinaan!"
"Menkää nyt nukkumaan, sir", neuvoi nuorempi luutnantti.
"Katsokaa ikkunasta!" kirkui majuri.
Kaikki hoipertelivat ikkunan ääreen. Heidät nähdessään kajahuttivat sotamiehet huudon. En eroittanut, oliko se tervehdys vai uhkaus. Upseerit otaksuivat sen jälkimäiseksi ja kääntyivät ovelle.
"Seis!" karjaisin minä. "Ammun ensimäisen, joka avaa oven."
Ihmeissään kääntyivät he päin minua. Seisoin heitä vastassa revolveri kädessä. He odottivat hetkisen sulloutuneina yhteen ryhmään ja sitten ryntäsivät minua kohti. Laukaisin, vaan en osannut. Näin kohotetun karahvin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se singahti rintaani ja lennätti minut seinää vasten. Kaatuessani pudotin aseeni, ja he vyöryivät päälleni. Luulin kaiken olevan lopussa, mutta kun heidän reuhatessaan väkijuomien ja suuttumuksen riivaamina tirkistin parven läpi, näin oven aukenevan ja joukon sotilaita ryntäävän sisälle. Kuka oli johtajana? Jumalan kiitos, se oli eversti, ja hänen äänensä jyrähti metelin ylitse:
"Järjestykseen, hyvät herrat, järjestykseen!" Sitten hän lisäsi miehilleen:
"Jokainen teistä tähtää mieheensä, ja kaksi tuokoon mr. Martinin tänne."